Tarinasta

Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen 2000 -luvun alussa ja viimeinen piste on aikoinaan lyöty siihen elokuussa 2003. Tarina on siis aloitettu ennen kuin kataareista kirjoitettua kirjallisuutta suomennettiin.

Kirja ei yritä olla autenttinen kuvaus menneisyydestä. Pidätän itselläni kirjailijan oikeuden muuttaa ja muokata asioita mieleni mukaan. Kataarien uskonnosta otin selvää mahdollisimman paljon ja olen yrittänyt asioita kuvata, kuten olen siitä lukenut. Jos ja kun joukossa on virheitä, ne ovat omiani.

Astukaa siis sisään kristalliovesta. Matka voi alkaa.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Kirjailijan kootut selitykset


                      On suunnaton haaste ottaa harppaus ajassa taaksepäin ja yrittää edes jollakin lailla ymmärtää sitä elämää ja niitä vaikuttimia, joita ihmisillä muinoin on ollut. Tämän suhteen kirjailija tietenkin on poikkeuksellisessa asemassa, sillä hän voi taiteen ja ilmaisunvapauden nimissä ottaa itselleen vapauksia, joita historiankirjoittaja ei voi. Muutamia mutkia tässä on tullut oikaistuksi, joten lienee parasta mainita niistä tässä ne räikeimmät.


Oksitania alueena on todellakin ollut olemassa, mutta se ei ollut yhtenäinen kokonaisuus, jota olisi hallinnut erillinen kuningas tai muu vastaava henkilö, vaan se koostui erillisistä alueista ja kaupungeista. Sen sai nimensä alueella käytetyn kielen mukaan, oksitaanin, josta mm. provensaali on vain yksi murre. Sen sijaan mitään Togesin linnoitusta ei ole ollut, eikä ainakaan sellaisessa muodossa kuin millaiseksi sen kehitin.


Kataarit ja heidän eriskummallinen ”enkeliuskontonsa” on myöskin historiallinen tosiasia, mutta he eivät itse kutsuneet itseään ”täydellisiksi” vaan kristityiksi. Selkeyden vuoksi päädyin itse käyttämään kirjassa nimitystä täydellinen erotukseksi kristillisyydestä ja nimenomaan sinä aikana vallitsevasta katolilaisuudesta. Kataarit valitsin ylipäätään siksi, että uskontona se oli huomattavasti vapaamielisempi ellei ollut consolamentum-kasteen läpikäynyt vaan oli aivan ”tavallinen” uskovainen. Ylipäätään koko alueena Oksitania oli juuri tuolloin hyvinkin suvaitsevainen ja siellä mm. juutalaisille annettiin oikeuksia, jotka muualla Ranskassa olivat laissa kiellettyjä.


En tiedä kuinka helppoa nykyranskaa opiskelleen olisi ymmärtää muinaisranskaa, ei varmaankaan kovin hyvin, mutta oli jokseenkin helpompaa antaa päähenkilön solahtaa mahdollisimman vaivattomasti kieleen sisälle. Hän oli myös muutenkin kielellisesti äärettömän lahjakas, sillä kukapa meistä ymmärtäisi tavallisella kouluruotsilla islantia? En minä ainakaan. Islannissa muinainen skandinavian yhteiskieli on nimittäin säilynyt kaikkein muuttumattomimpana, joten sen kuuloista kieltä puhuivat kirjan Jon Viikinki ja hänen norjalaisensa ja tätä meidän kielellinen neromme sitten ymmärsi kuin vettä vaan.

.
Uskon, että kirjasta varmasti löytyy yksi jos toinenkin historiallinen epäjohdonmukaisuus, mutta toivon mukaan ne eivät ole liikaa häirinneet teidän lukunautintoanne.