Osa 14

                      Miehet olivat tehneet matkaa jo viisi viikkoa. Mielialan ylläpitämiseksi he olivat ottaneet osaa pieniin kahakoihin. Sen lisäksi miehillä oli viimein ollut onnea ja he olivat päässeet Ugosin jäljille. Nyt heillä oli jo varma tieto siitä missä mies majaili. Feris de Toges oli joukkoineen leiriytynyt linnoituksen lähelle edellisenä iltana ja he olivat jo hahmotelleet mahdollista hyökkäystä. Ensin tietenkin he kokeilisivat sitä luovuttaisiko linnoitus Ugosin suosiolla. Se ei kuitenkaan ollut todennäköistä ja miehet valtasi innostus kunnon taistelun ollessa viimein näkyvissä.

Feris ja Jon olivat syömässä aamiaista linnanherran teltan ulkopuolella.

-Sinä olet levoton, Jon Viikinki,

mustahiuksinen mies totesi ja katsoi tutkivasti taistelutoveriaan. Jon murahti myöntymisen merkiksi.

-Sinua polttelee palo naiseen,

jatkoi Feris ja hänen kasvoilleen ilmaantui leveä hymy. Se sai Jonin muuttumaan varovaiseksi. Mitä miehen ajatuksissa liikkui?

-Neidon kunnia on turvassa minun kanssani,

hän vastasi rauhallisesti äänettömään kysymykseen.

-Ehkäpä minä en haluaisi sen olevan turvassa,

linnanherra ja ystävä sanoi. Jon käänsi ihmeissään päätään. Ferisin ilme oli muuttunut suorastaan laskelmoivaksi.

-Mistä sinä puhut,

Jon kysyi ällistyneenä. Feris hieroi leukaansa ja vilkaisi ympärilleen ennen kuin jatkoi.

-Suoraan sanoen, minua alkaa ärsyttää ritari Ramons de Minerba ja hänen pyhyytensä. Neito on yksi jalokivi ritarin erinomaisuuden kilvessä ja minä tahtoisin himmentää hieman sitä loistetta, sillä se ottaa niin kovasti silmiin,

Feris sanoin hymyillen poikamaisesti.

-Ehdotatko sinä, että minä tahraan neidon kunnian,

Jon kysyi ja suuttumus alkoi aaltoilla hänen sisällään.

-En tietenkään. Tämän jääneidon, kuten miehet häntä kutsuvat, on nähty heittävän kuuma katseensa erääseen tiettyyn mieheen,

nyt Feris oli madaltanut ääntään. Jon Viikingin sisällä räjähti mustasukkaisuus ja se levisi kuin pilvi varjostaen hänen koko olemuksensa. Hän tunsi alkavan berserkkiraivon oireita.

-Kehen,

mies mutisi hampaidensa välistä.

-Etkö arvaa,

toinen kysyi ja Jonin teki mieli vetäistä hänet päätä lyhyemmäksi.

-Sinuun,

Feris sanoi kevyesti. Kun Jon viimein ymmärsi mitä mies oli sanonut, hän tunsi olonsa niin kevyeksi, että hänet olisi voinut kaataa höyhenellä. Hölmistynyt hymy ilmestyi Jonin kasvoille.

-Minä en sitten kestä nähdä rakastuneita ihmisiä,

Feris oli valittavinaan. Jon seisoi edelleen hölmö virne kasvoillaan.

-Ihanko totta,

hän sai kysyttyä.

-Ihan totta. Rakastuneiden aivot tuntuvat aina valuvan korvista ulos.

-Ei kun se, että hän on katsonut minuun,

Jon huitasi kädellään ärtyneenä.

-Niin, minä unohdin. Rakastuneen miehen kanssa ei pidä leikkiä,

Feris sanoi kuivasti. Jon Viikinki tarttui ystäväänsä harteista molemmin käsin.

-Vastaa,

Jon sanoi ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.

-Kyllä, se on totta. Neito-parka ei ole oppinut naisten tavoille. Hän ei osaa katsella salaa kuten muut,

Feris hymyili koko naamallaan. Jon nauroi riemuissaan, mutta vakavoitui sitten.

-Entä ritari Ramons? Mitä hän sanoo?

-Catherine Paloma on minun linnassani ja minä olen linnani käskynhaltija. Minulla on oikeus naittaa tyttö kuten haluan. Mikään ei sopisi minulle paremmin kuin sinetöidä meidän välisemme ystävyys avioliiton sitein,

Feris sanoi päättäväisesti. Jon tunsi riemun valtaavan taas sisimpänsä.

-Miehet, nyt mennään tappelemaan,

hän huusi joukoille ja miehet vastasivat tähän kutsuun niin riemukkaasti, että lähimetsän puut tuntuivat tärähtävän.

                      Katariina oli muiden naisten mukana linnansalissa ottamassa riemukasta miesjoukkoa vastaan. Näiden vaatteet olivat enemmän tai vähemmän kuivuneessa veressä ja Katariina huokaisi raskaasti sisäänpäin. Miehet taatusti haisisivat kuin raadot ja heidät täytyisi jälleen kylvettää. Hän työnsi ajatuksen pois ja alkoi mieluummin miettiä unta, jonka oli muutama yö takaperin nähnyt. Siinä unessa hän oli ollut jälleen metsässä ja se oli kertonut Katariinalle, että sillä oli hänelle tehtävä. Siksi metsä oli tuonut hänet tänne, tähän aikaan. Siitä lähtien Katariinan ajatukset olivat askarrelleet tehtävän ympärillä, sillä metsä oli jättänyt kertomatta mikä se oli. Katariina ei enää kyseenalaistanut koko asiaa. Hän eli keskellä tätä järjettömyyttä, joten tähän uneen uskominen oli varsin pieni lisä kaikkeen.

Metsä oli myös sanonut, että sen kautta Katariina pääsisi aikanaan kotiin. Se oli ollut niin riemastuttava uutinen, että Katariina oli puhjennut unessaan itkemään ja herännyt aamulla tyyny märkänä. Hän pääsisi kotiin! Takaisin omaan aikaansa, omien vanhempiensa luo. Voi kun metsä olisi kertonut sen tehtävän jotta hän voisi tehdä sen ja lähteä saman tien, Katariina tuskaili.

Näiden ajatusten vuoksi hän ei oikeastaan kiinnittänyt huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui. Hän havahtui vasta kun kuuli ritari Ramonsin karjaisevan,

-Sinä olet tehnyt mitä, poika?

-Minä olen kihlannut neito Catherine Paloman Jon Viikingille,

Katariina kuuli Ferisin vastaavan kuivalla äänellään. Kauhu jysähti hänen vatsanpohjaansa. Eihän näin voinut tapahtua! Katariina katsoi silmät järkytyksestä selällään suoraan ottoisäänsä ja vähät välitti siinä tilanteessa käytössäännöistä.

-Minä en salli sitä,

Ramons jyrähti ja tuntui kasvavan monta senttiä katsoessaan julmistuneena Ferisiin.

-Rakas setä. Catherine Paloma asuu minun kattoni alla ja minä määrään mitä minun linnassani tapahtuu. Sinä tiedät, kuten minäkin, että minulla on oikeus naittaa nainen kuten haluan. Hän on minun läänitykseni alueella ja sinä olet suostunut siihen.

Katariina pelästyi tosissaan. Se saattoi olla täysin totta. Katariinan teki mieli huutaa: Entä minä? Entä minun tahtoni? Pelko ja järkytys salpasivat kuitenkin hänen kurkkunsa.

-Mutta sinä unohdat, että minä olen täällä paikalla ja että minä olen hänen isänsä,

ritari Ramons huusi.

-Setä, tämä on poliittinen avioliitto. Me saamme pysyvän siteen norjalaisiin ja etuosto-oikeuden heidän kauppaansa. Jon Viikinki on sitä paitsi luvannut ottaa Catherine Paloman ilman myötäjäisiäkin,

Feris heitti rauhallisena takaisin.

-Ilman myötäjäisiä? Että minun tyttäreni naitettaisiin ilman myötäjäisiä? Sitä minä en salli! Minun tytärtäni kukaan ei nöyryytä sillä tavoin! Minä varustan hänelle kunnon myötäjäiset,

Ramons mylväisi. Feris alkoi hymyillä voitonriemuista hymyä. Ritari Ramons oli astunut suoraan ansaan. Katariina seurasi epätoivoisena, kuinka kaikki toivo valui hänen käsistään. Ramons oli hetken aikaa hämmentyneenä hiljaa. Saattoi suorastaan nähdä kuinka mies sätti itseään siitä ettei ollut pysähtynyt miettimään sisarenpoikansa sanoja vaan harkitsematta rynnännyt suoraan taisteluun ja hävinnyt saman tien. Domina Blanche seurasi veljensä ja poikansa riitaa huulet valkoisina. Naisen silmät kääntyivät kohtaamaan Katariinan katseen ja niistä kuvastui syvä epätoivo. Sitten Katariina näki Ramonsin kokoavan itsensä ja nostavan ryhtinsä.

-Minä asetan yhden ehdon, vain yhden, ja jos Jon Viikinki suostuu tähän, minä siunaan heidän liittonsa,

mies sanoi. Feris ei ehtinyt varoittaa Jonia, kun tämä jo ilmoitti suostuvansa kunnioittaakseen tulevaa appeaan ja helpottaakseen heidän tulevaa kanssakäymistään.

-Kun otimme Catherine Paloman sukuumme, me annoimme hänelle tehtävän. Hän saa avioitua, kun tämä tehtävä on suoritettu.

-Se on kohtuullinen ehto,

Jon Viikinki vastasi.

-Valmistaudu odottamaan vaimoasi viisi vuotta,

ritari Ramons sanoi myrkyllisesti hymyillen. Katariinan ympärillä kaikki tuntui muuttuvan epäselväksi ja hän saattoi enää kuulla vain sydämensä jyskytyksen huumaavana korvissaan. Ponnistaen tahtonsa äärimmilleen Katariina onnistui juuri ja juuri olemaan pyörtymättä tai oksentamatta siinä kaiken kansan edessä.

                      Katariina kulki hermostuneena edestakaisin rouvashuoneessa. Hän odotti kauhuissaan käskyä kylvetykseen. Äkkiä ovi avautui ja Ramons de Minerba astui sisään.

-Tyttäreni, olen pahoillani. Tein kaiken mitä voin,

mies sanoi ja syleili häntä melkein kyyneleet silmissä.

-Rakas herra isä, minä kiitän teitä,

Katariina vastasi onnettomana.

-Viisi vuotta on pitkä aika. Siinä välissä voi tapahtua mitä tahansa,

Ramons lohdutti. Se herätti Katariinassa toivon.

-Ehkä niin, herra isä. Toivokaamme parasta.

Silloin ovesta astui domina Blanche, joka antoi merkin lähteä kylpylään. Hänkin kietoi pikaisesti kätensä Katariinan hartian ympärille.

-Kaikki kääntyy parhain päin,

Blanche sanoi hiljaa. Katariina sai puristettua valjun hymyn. He kävelivät muiden naisten joukkoon ja valmistautuivat kuten aina ennenkin. He saivat vasunsa pienine saippuoineen ja kävelivät kylpylään. Katariina voi jälleen fyysisesti pahoin pelkonsa kourissa, joka hänet oli vallannut kihlausilmoituksen jälkeen. Jon Viikinki käveli hänen eteensä kuten oli oletettavaakin ja Katariina suoritti riisumisen kuin kone. Tällä kerralla hänen ajatuksissaan takoi, että saattaisi vielä tulla päivä, jolloin tämä ruumis painautuisi hänen päälleen ja saattaisi hänet raskaaksi. Se taas tietäisi karmivaa synnytystä ilman puudutteita. Katariinan päässä kamppaili halu ja pelko. Mies ei tuntunut millään tavoin huomioivan Katariinan mielentilaa. Taisi olettaa naisen olevan vähitäänkin onnesta soikeana päästessään kihloihin, Katariina ajatteli voipuneena. Jon ei varmaan ollut uskonut hänen sanojaan haluttomuudesta astua avioon. Entä jos mies olisi väkivaltainen? Siinä oli yksi syy pelätä lisää. Kukaan ei auttaisi häntä eroon väkivaltaisesta miehestä. Katariina olisi purskahtanut itkuun jos ylpeys olisi antanut myöten. Onneksi tämä kidutus olisi kohta ohi ja hyvässä lykyssä hän pääsisi luistamaan illallisesta vetoamalla järkyttävään päänsärkyyn.