Seuraavana aamuna heillä molemmilla oli hieman typertyneet onnenhymyt kasvoillaan. Jon tosin terävöityi välittömästi, kun huoneeseen astui palvelija. Sen jälkeen mies vaikutti nopeasti unohtavan Katariinan olemassaolon. Ja se siitä kuherruskuukaudesta, Katariina mietti nuivana miehen astuessa ulos huoneesta. Hallveig oli tullut pukemaan Katariinan.
-Missä Marie on,
Katariina äkkiä havahtui. Samassa outo, jäätävä epäilys hiipi hänen sisälleen. Hallveig oli pitkään vaiti ja letitti hänen hiuksiaan. Sitten nainen laski kätensä Katariinan olkapäille.
-Marie on sairas,
Hallveig sanoi.
-Missä hän on,
kysyi Katariina kireästi.
-Rouvashuoneessa. Sinä olet menossa sinne syömään, joten löydät hänet sieltä,
nainen sanoi ja hillitsi Katariinaa, joka jo oli ryntäämässä huoneesta ulos.
-Sinä et saa käyttäytyä noin. Rauhoitu,
Hallveig sanoi tasaisella äänellä.
-Rauhoitu,
Katariina vastasi ääni kohoten. Hallveig puristi Katariinaa lujasti hartioista.
-Sinä olet nainut nainen, Catherine. Kävele arvokkaasti ja muista oma arvosi. Jon Viikinki on sinuakin ylhäisempi, sillä hänen on kuningasten sukua,
nainen puhui rauhoitellen. Katariina jäykistyi.
-Kuningasten sukua? Mitä sinä oikein tarkoitat Hallveig?
Nainen huokaisi syvään.
-Ei hän ole aivan kruunun vierestä, mutta tietyissä olosuhteissa hänestä voisi tulla kuningas Norjaan,
Hallveig totesi tyynesti ja tuki huojahtavaa Katariinaa.
-Minun täytyy istua,
Katariina sanoi vaimealla äänellä. Hänen päässään pyöri. Miksi tästä ei oltu puhuttu yhtään aiemmin? Sitten hänen päähänsä pälkähti järkyttävä ajatus hänestä itsestään Norjan kuningatar Catherinena, josta jälkipolvet lukisivat historiankirjoista hänen omana aikanaan. Se ajatus oli kaikessa hulluudessaan niin absurdi, että Katariinan hermot kerrassaan pettivät. Hän alkoi ensin kikattaa hurjasti ja hetken päästä hän itki lohduttomasti. Hallveig istui Katariinan viereen ja tuuditti häntä rintaansa vasten. Pikkuhiljaa nyyhkytykset vaimenivat.
-Anna anteeksi. Tämä kaikki on vain ollut hieman liikaa,
Katariina mutisi nolona.
-Pesehän kasvosi ennen kuin lähdemme ulos tästä huoneesta,
Hallveig sanoi järkevästi ja toi vadin Katariinan eteen. Kiltisti hän huuhteli kasvonsa ja pyyhki ne sitten liinaan.
-No niin. Mennään sitten,
Katariina sanoi ja astui ulos huoneesta.
Kaikki muut naiset olivat syöneet paitsi Katariina. Hän oli huoneeseen astuttuaan kävellyt suoraan vuoteen luo ja jäänyt Marien viereen istumaan, vaikka nainen oli yrittänyt häntä heikolla äänellä ajaa aamiaiselle. Hallveig toi Katariinalle palan leipää ja tuopin simaa syötyään itse.
-Kuinka kauan tätä on ollut,
Katariina kysyi Marielta syötyään. Vanha nainen katsoi häneen väsyneillä silmillä. Vasta nyt Katariina todella näki kuinka vuodet olivat Marieta syöneet. Hellästi hän kurottui silittämään tämän poskea.
-Voi rakas lapsi. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan,
Marie sanoi. Jokin ihmeellinen pieni ajatus alkoi tikittää Katariinan alitajunnassa, mutta hän ei saanut siitä kiinni.
-Minä ajattelin, että kun vain saisin sinut turvallisesti pois,
Marie sanoi ja naisen silmät kyyneltyivät.
-Mistä sinä puhut Marie,
Katariina kuiskasi, jotta muut huoneessa olijat eivät kuulisi. Marie katsoi pitkään vaiti ja hymyili sitten hivenen katkerasti.
-Kristalliovi,
Marie sanoi hyvin hiljaa. Nyt tietoisuus jyskytti niin kovaa Katariinan pään sisällä, että se tuntui halkeavan. Katariina puristi kätensä kiihtyneenä nyrkkiin.
-Kristalliovi?
Marie sulki Katariinan käden omansa sisään. Käsi oli kuiva ja kuuma.
-Sinä tulit siitä läpi,
Marie vastasi varmalla äänellä. Katariina tunsi silmissään sumenevan. Naisten äänet ympärillä muuttuivat hetken ajaksi vaimean oloisiksi.
-Minä en ole koskaan ajatellut sitä ovena. Se oli vain.. valo,
Katariina lopulta sanoi lakoonisella äänellä.
-Se on valo, mutta se on oven muotoinen. Minusta se aina näytti kristallilta,
Marie totesi kaihoisasti.
-Sinä olet tullut siitä? Milloin? Aina? Kuinka monta kertaa sinä olet nähnyt sen,
Katariina kuiskasi kiihtyneenä. Marie vilkaisi varoittavasti huoneeseen. Samassa Blanche alkoi touhuta naisia ulos kävelylle. He kaksi odottivat niin kauan, kunnes muut olivat menneet.
-Niin, minä olen tullut siitä, mutta en jaksa enää millään muistaa kuinka kauan siitä on. Liian kauan. Minä olin viidentoista, kun kävelin siitä ovesta tänne. Nyt minä olen jo vanha.
Marie puhui hyvin väsyneesti. Katariina ojentautui ottamaan vettä ja juotti sitä varovasti naiselle.
-Metsä kertoi minulle, että se oli lähettänyt minut hakemaan pois jotakin ihmistä. Metsän ymmärrys on kuitenkin varsin rajallinen. Se ei ymmärrä mitään nimistä. Ainoa, minkä metsä ymmärtää, on viattomuus. Se ei päästä koskaan oven läpi sellaista ihmistä, joka ei olisi viaton,
vanhus jatkoi. Katariinan sydän jyskytti rinnassa tuskaisesti.
-Minulla meni aikaa löytää se ihminen, josta metsä puhui. Kun minä viimein ymmärsin kuka hän oli, nainen makasi kuolinvuoteellaan. Hän oli Ramonsin äiti. Siinä vaiheessa minä olin ehtinyt olla täällä jo yli kymmenen vuotta.
-Miksi sinä et lähtenyt pois siinä vaiheessa,
Katariina ihmetteli ja huomasi vasta nyt heidän siirtyneen sinutteluun. Marie hymähti ja Katariina huomasi hänen ilmeensä muuttuvan hieman.
-Blanche oli minun vastuullani ja juuri astumassa naimisiin. Enhän minä voinut jättää häntä. Sen lisäksi minä olin jo ajat sitten rakastunut,
nainen sanoi ja nyökäytti päätään Katariinan silmien pyöristyessä.
-Rakastunut? Oletko sinä ollut naimisissa?
Nyt Marie alkoi nauraa heikosti ja sortui sitten yskimään. Katariina auttoi naisen istumaan ja odotti puuskan ohimenemistä. Marie hörppäsi jälleen vettä ja laskeutui tyynyjen varaan.
-Ei, minä en ole ollut naimisissa. Palvelijat eivät mene naimisiin tai jos menevät, he poistuvat hovista. He muuttavat jonkun miehen kanssa maatilalle tai naivat tynnyrintekijän ja muuttavat kaupunkiin. Ei. Minä en todellakaan ole ollut naimisissa,
Marie sanoi vihdoin.
-Kuka se sitten oli?
-On. Mies on vieläkin elossa. Hän on Peires, Ramonsin uskollinen palvelija. Mies on aina tiennyt kuka minä olen ja mistä minä olen tullut. Hän on paljon viisaampi kuin moni ymmärtääkään, sillä viisas palvelija peittää viisautensa.
-Peires? Ja hän tietää?
Nyt Katariinalle loksahti monta asiaa kohdalleen ja hän huomasi olevansa jatkuvassa kiihtymyksen vuoristoradassa. Marie nyökkäsi taas.
-Rakas lapsi, on niin monta tapaa elää rakkaansa kanssa. Blanche on valinnut niistä vaikeimman,
nainen sanoi ja hänen ilmeeseensä tuli syvä tuska.
-Blanche? Minä en nyt ymmärrä,
Katariina kysyi aivan sekaisin. Marie naurahti jälleen.
-Minun tietääkseni sinä et ole tyhmä. Sinä et voi tehdä enää mitään minun hyväkseni, et olisi koskaan voinutkaan. Sinun tehtäväsi on saattaa Blanche täältä pois.
Nainen katsoi häneen tyynesti. Katariina tunsi hapen loppuvan kesken.
-Blanche? Domina Blanche?
Hän kuuli vaikeroivansa.
-Aivan niin. Meidän rakas dominamme tuli tänne kahdeksanvuotiaana. Mahdollisesti siksi, että Blanche oli niin nuori tullessaan, hän ymmärsi heti, ketkä olivat tulleet kristallioven kautta. Ramonsin äiti tietenkin näki sen aivan samalla tavoin kuin domina Blanche näki sen sinusta, ja otti lapsen suojiinsa. Domina ei ole Ramonsin sisar,
Marie sanoi viimeisen painokkaasti eikä Katariina ymmärtänyt miksi. Kaikki nämä asiat pyörivät Katariinan päässä sekavana vyyhtenä. Hän yritti hetken järjestellä niitä ja antoi Marien levähtää sen aikaa.
-Marie, entä Ramons? Kaiketi hänkin tietää? Siksikö hän otti minut suojiinsa,
Katariina kysyi.
-Ei, Ramons ei tiedä. Hänet oli siirretty kuusivuotiaana toiseen linnaan saamaan koulutuksen ritariksi. Ramons ei palatessaan olisi mitenkään voinut tietää tai muistaa oliko hänellä sisar vai ei. Tämä johtui pitkälti siitä, että Ramonsin äiti synnytti useita lapsia. Ne kaikki vain kuolivat varhain. Blanche oli Ramonsille eloonjäänyt sisar. Ainoa sisar. Me Peiresin kanssa suojelimme Blanchea aivan samalla tavoin kuin nyt myöhemmin suojelimme, Blanche mukaan lukien, sinuakin.
-Sinä sanoit, että olet nähnyt kristallioven useammin kuin kerran. Miksi sinä et mennyt takaisin sitten kun Blanche ei enää tarvinnut sinua?
-Minä olin ollut täällä jo liian pitkään silloin. En olisi tullut toimeen enää siinä toisessa maailmassa. Enkä minä voinut jättää Peiresiä. Sen vuoksi minä toivoin, että sinä et menisi naimisiin tai rakastuisi. Catherine, sinä joudut tekemään vaikean valinnan rakkautesi ja tulevaisuutesi välillä. Oletko sinä ajatellut sitä,
Marie kurottui Katariinan puoleen ja puhui kiihkeästi. Katariina nyökkäsi naiselle surkeana.
-Minä en haluaisi ajatella sitä, mutta se on käynyt minun mielessäni,
Katariina henkäisi. Marien silmistä valuivat kyyneleet.
-Ja niin sinä jäät rakkauden vangiksi kuten me muutkin,
tämä sanoi kuiskaten voimattomasti.
-Ketä Blanche rakastaa,
Katariina kysyi äkkiä. Marie katsoi häneen puoliavoimin silmin eikä vastannut. Hänen kasvoillaan oli vain katkeransuloinen hymy.
-Minun täytyy nyt hieman nukkua. Olen hyvin väsynyt. Catherine, minä kuolen pian. Sinun tehtäväksesi minä jätän saattaa dominan täältä pois. Luoja sinua siinä auttakoon. En usko sinun onnistuvan. Yritä kuitenkin pelastaa itsesi vielä kun voit. Jos sinä sidot itsesi tänne liian monin sitein, sinä et kykene lähtemään,
Marie varoitti ja vaipui sitten uneen. Katariina istui pitkään hänen vierellään ja silitti naisen kättä.
Seuraavana päivänä Marie oli selvästi jo heikompi. Hän ei enää kyennyt puhumaan. Katariina syötti naista kärsivällisesti ja tunsi suunnattoman surun kasaantuvan sisälleen. Tämä nainen oli ollut hänen turvansa kun Katariina oli saapunut toisesta maailmasta, tietämättä mitään tavoista ja käytöksestä. Marie oli luotsannut ja opastanut häntä ja rakastanut vaieten. Katariina ei voinut poistua hänen viereltään. Jon Viikinki oli tietenkin tästä hieman suiviintunut, mutta kumarsi kunnioittavasti saapuvan kuoleman edessä ja antoi Katariinan hoitaa vanhaa naista.
Toinen, joka ei enää myöskään poistunut paikalta, oli Blanche. Katariina ja domina eivät vaihtaneet oikeastaan sanaakaan. Juuri nyt ei ollut niiden aika. Katariina tiedosti hämärästi, että suurin osa vieraista hävisi. He olivat lähteneet. Kukaan ei tahtonut jäädä taloon, jossa kuoltiin. Vain Aicelina näytti häälyvän edelleen jossakin Katariinan näkökentän laidalla, mutta hän ei juurikaan kiinnittänyt naiseen huomiota.
Ritari Ramons oli edellisenä päivänä antanut Marielle consolamentum-kasteen. Katariinalla oli jotenkin sellainen olo, että nainen ei ollut kataari, mutta antoi kastaa itsensä, jotta hänelle rakkaat ihmiset saisivat rauhan ja levon hänen katoamattoman sielunsa vuoksi. Kasteen jälkeen ritarin palvelija Peires oli jäänyt huoneeseen kahdestaan Marien kanssa. Tällä välin Katariina ja Blanche olivat käyneet syömässä hyvin pikaisesti Ramonsin huoneessa. Peires oli saapunut sinne hetken kuluttua ja Katariina saattoi nähdä, että mies oli itkenyt. Hän näki Blanchen koskettavan palvelijaa hyvin kevyesti ja miehen painuneen pään nyökkäävän vastauksena naisen myötätuntoon. Sen jälkeen he olivat kiiruhtaneet takaisin Marien vierelle.
Tunnit kuluivat ja hetket muuttuivat horteiseksi jatkumoksi. Illalla huoneeseen kannettiin syötävää, mutta Blanche tai Katariina kumpikaan eivät ottaneet askeltakaan pöytää kohti. Joku toi dominalle syötävää ja hetken päästä käsi kosketti Katariinan olkapäätä.
-Teidän täytyy edes juoda Catherine,
sanoi Aicelina ja tarjosi hänelle pikaria. Katariina ei ehtinyt reagoida mitenkään, kun yllättävän ketterästi Marie ponnahti istumaan ja nappasi pikarin Aicelinan käsistä. Vanhus joi sen yhdellä kulauksella ja ojensi sitten pikaria takaisin katsoen Aicelinaa kiihkeästi. Sen jälkeen hän käänsi silmänsä Katariinaan.
-Viimeinen palvelukseni teille rakas lapseni. Minä pyydän teitä vielä tekemään yhden palveluksen minulle,
Marie sanoi. Katariina tajusi, että jotakin oli nyt mennyt täysin hänen käsityskykynsä yli, mutta kyselemättä hän nyökkäsi naiselle.
-Mitä tahansa rakas Marie.
-Laula minulle. Laula niitä ihmeellisiä laulujasi, joita laulat Erikille,
Marie pyysi ja vaipui tyynyjen varaan. Katariina tunsi sydämensä takovan hieman epätasaisesti ja aloitti laulunsa haparoiden. Hetken päästä hän jo sai sen soljumaan ulos tutulla varmuudella. Koko ajan hän silti saattoi seurata huoneen tapahtumia. Kuinka Aicelina oli ponnahtanut taaksepäin ja kuinka Blanchen kasvot olivat muuttuneet kauhistuttavaksi naamioksi. Miten domina heilautti päätään palvelijoilleen ja kuinka Aicelina pakotettiin penkille istumaan. Vasta Marien kouristusten alkaessa Katariinan ymmärrys avautui. Kaunis ja katkera Aicelina oli tarjonnut hänelle myrkkyä, mutta Marie oli nähnyt sen ja puuttunut asioiden kulkuun. Katariina ei kuitenkaan jaksanut eikä voinut ajatella asiaa juuri nyt, sillä hän oli suorittamassa Marien viimeistä pyyntöä. Vanha nainen puristi häntä kädestä ja vaahto alkoi purkautua Marien suusta. Blanchen käsi kurottui välittömästi pyyhkimään sitä liinan kanssa. Katariina lauloi surun riipiessä häntä rinnasta ja katseli samalla, kuinka Marien ruumis kouristeli viimeisen kerran ja sitten nainen lopulta huokaisi. Hän oli poissa. Katariina saattoi häntä vielä laulullaan kuoleman virran yli. Hän enää vain aisti huoneen muut tapahtumat. Hallveig, Elianor ja Blanche pukivat viitat ylleen ja norjalaisnainen otti tukevan otteen hennosta Aicelinasta. Nelikon päällä oli tumma varjo heidän poistuessaan huoneesta. Katariina ei katsonut heihin. Hänen laulunsa oli laulettu. Hellin käsin Katariina sulki Marien silmät ja asetteli naisen ryppyiset kädet rinnalle. Hän oikaisi Marien vaatteet ja siloitteli tämän hiukset. Sitten hän viimein puhkesi rajuihin nyyhkytyksiin ja heittäytyi naisen päälle itkemään.
Katariina heräsi seuraavana aamuna Jonin viereltä. Mies oli avannut hieman vuoteen verhoja ja nojasi toiseen kyynerpäähänsä naista katsellen. Jonin kasvoilla oli vakava ilme ja mies kurottui pyyhkäisemään sortuvan Katariinan kasvoilta. Sitten tämä veti naisen rintansa päälle ja puristi tiukasti. Katariina tunsi saavansa siitä lohtua sanattomaan suruunsa. Hän yritti muistella eilistä iltaa ja sitä, miten oli tullut tänne nukkumaan, mutta ei kyennyt. Jotakin uhkaavaa oli ollut ilmassa. Katariina ei kuitenkaan mitenkään saattanut muistaa mitä se oli ollut. Sen lisäksi hän oli ollut itse surusta niin sairas, että muisti vain nyyhkyttäneensä hurjana Marien päällä.
Katariina katseli kuinka valo hohti huoneen lattiassa. Kaikki tuntui juuri nyt niin raskaalta ja vaikealta. Hän olisi vain halunnut jäädä vuoteen hämärään makaamaan apaattisena.
-Minun täytyy lähteä,
Jon Viikinki mutisi ja suuteli Katariinaa otsalle. Nainen ihmetteli miehen hellyyttä. Jotenkin hän ei ollut ikinä ajatellutkaan, että Jon tai kukaan muukaan mies tässä ajassa sellaista kykenisi osoittamaan. Sitten sanojen sisältö tavoitti Katariinan.
-Mihin sinä lähdet,
Katariina nosti päänsä pelästyneenä. Mies katsoi häneen vakavana.
-Minä lähden saattamaan Tibaut de Merlonia ja tämän kuollutta puolisoa,
Jon vastasi. Katariinan kulmat rypistyivät.
-Kuollutta puolisoa? Puhutko sinä Aicelinasta? Onko hän kuollut,
Katariinan ääni alkoi nousta järkytyksestä. Mitä oli oikein tapahtunut?
-Nuori nainen ilmeisesti järkyttyi syvästi kohdattuaan kuoleman. Hän oli tullut hysteeriseksi ja naiset lähtivät kävelyttämään Aicelinaa linnan muureille. Naisen mieli oli äkkiä sammunut ja hän oli riistäytynyt irti taluttajiensa käsistä, hypännyt muurille ja heittäytynyt alas. Kukaan ei ollut ehtinyt tehdä mitään,
mies sanoi ja katseli samalla tutkivasti Katariinan kasvoja. Jonin puhuessa oli Katariinan sieluun hiipinyt syvä kylmyys karmivan tietoisuuden myötä. Aicelina oli tapettu, se oli selvä. Tämä oli joutunut maksamaan aiotusta teostaan. Mitään ei näyttänyt merkitsevän se, että myrkyn oli lopulta saanut nainen, joka olisi kuollut muutenkin.
-Niinkö,
Katariina sai kommentoitua värittömällä äänellä. Syyllisyys kalvoi häntä. Jos hän olisi seurannut mitä huoneessa tapahtui, hän olisi kyennyt estämään naisen surmaamisen. Naisten suoraviivainen tapa ottaa oikeus omiin käsiinsä ja julistaa tuomio sekä laittaa se toimeen viivyttelemättä, salpasi Katariinan hengen. Millaisten raakalaisten keskellä hän oikein eli? Ei tämä tietenkään ollut ensimmäinen kerta kun Katariina kohtasi raakuutta, joka hänen silmissään oli käsittämätöntä. Nyt hänen oli kuitenkin suojeltava naisia ja kaikin tavoin vältettävä paljastamasta miehelleen mitä nämä olivat tehneet.
-Sinä olet järkyttynyt,
Jon sanoi kysyvällä äänellä. Katariina sai itsensä hallintaan. Hän nyökkäsi ja kohotti katseensa miehen silmiin.
-Tietenkin. Eikö Aicelina ollut kristitty? Tehtyään itsemurhan..,
Katariina sai pakotettua sanan ulos itsestään. Hän kohautti olkapäitään.
-Ehkä Jumala katsoo häneen suopeasti hänen mielenvikaisuutensa tähden,
nainen sitten jatkoi. Jon näytti uskovan Katariinaa ja naiset olivat ainakin toistaiseksi turvassa. Katariina oli melko varma siitä, että miehet eivät teon oikeutuksesta huolimatta ihan noin vaan hyväksyisi sitä. Naistenhan ei oletettu olevan raakoja.
-Hallveig tulee kohta pukemaan sinut,
Jon sanoi ja nousi vuoteesta.
-Jon,
Katariina kutsui varovasti. Mies kääntyi välittömästi ympäri.
-Kuinka kauan sinä olet poissa?
Mies haraisi hiuksiaan.
-En tiedä ihan varmasti. Kun meillä on mukanamme muutamat kärryt, joista yhdet kuljettavat arkkua..,
Jon sanoi ja mietti ennen kuin jatkoi.
-Me kuljemme täältä St. Gillesia kohti ja varmaan yövymme siellä. Normaalisti sinne olisi ehkä noin kahden tai kolmen päivän matka ratsastaen. Sieltä jatkamme tietä pitkin Nimesiin. Se vie vähintään kaksi päivää. Nimesistä Avignoniin on viiden päivän ratsastus. Merlonin linna on sen lähellä. Kun tämä tehdään kärryjen kanssa, kuluu huomattavasti enemmän aikaa. Meiltä menee tähän matkaan parhaimmassa tapauksessa viisitoista päivää, mutta jos joudumme puolustautumaan hyökkäyksiltä, saattaa mennä kaksikymmentä päivää tai enemmän.
Niin, ja siihen piti lisätä vielä vähintään kymmenen päivän paluumatka, Katariina laski. Jon olisi poissa kuukauden päivät.
-Sinä olet ainakin kuukauden poissa,
Katariina kuiskasi onnettomana. Hän yritti kovasti olla urhea, mutta nyt tässä tilanteessa se tuntui ylivoimaiselta.
-Jon, tule,
Katariina pyysi. Miehen silmät tummenivat välittömästi ja Katariina tunsi kehonsa vastaavan siihen.
-Sinä olet niin kauan poissa. Rakastele minua ennen kuin lähdet,
hän pyysi käheällä äänellä.
-Jos se on rouvani toive, minä täytän sen oikein mielelläni,
Jon Viikinki murahti ja palasi vuoteeseen. Katariina takertui mieheen epätoivoisesti ja repi kynsillään tämän selkää eläimellisessä kiihkossa, jossa oli synkkyyden tummat sävyt.
Katariina istui naisten kanssa puutarhassa. Marie oli aiemmin laitettu arkkuun ja se oli kuljetettu linnan kappeliin. Hiljaisina he olivat hyvästelleet naisen ja kansi oli suljettu. Sen jälkeen saman hiljaisuuden vallassa naiset olivat kävelleet ulos puiden alle. Joka puolella tuoksui alkava kesä. Jäteastiat olivat riittävän kaukana puutarhasta, joten täällä oli raikas maan, kasvien ja puiden tuoksu.
Ilma oli hyvin lämmin ja Katariina oli laittanut alusmekkonsa päälle hihattoman mekon. Alusmekko oli ohutta puuvillaa ja päällihame kirjottua silkkiä. Molemmat materiaalit olivat hyvin kalliita. Katariina oli aina ihmetellyt asioidensa sujuvaa järjestymistä, mutta ei ihmetellyt enää. Kaikki oli nyt selvää. Hän ei ollut vaihtanut sanaakaan asian tiimoilta domina Blanchen kanssa. Katariina ei osannut ajatella naista muulla tavoin kuin dominana. Hän ei myöskään tiennyt miten ottaisi tämän kanssa puheeksi sen, mitä Marie oli hänelle kertonut.
Äkkiä Katariina aisti tunnelman muuttumisen heidän joukkonsa sisällä. Naiset katsoivat toisiinsa ja sitten Katariinaan.
-Ymmärrättekö te mitä tapahtui,
domina Blanche kysyi häneltä tiukka ilme kasvoillaan. Katariina nyökkäsi ilmeettömänä.
-Aicelina valmisti myrkyn ja ojensi maljan teille,
nainen jatkoi.
-Oliko hänet pakko tappaa sen vuoksi,
Katariina kysyi matalalla äänellä. Naisten rintama hänen ympärillään muuttui yhtenäiseksi ja uhkaavaksi. Jopa Hallveig seisoi siinä joukossa ja se oli hetki, jossa Katariina tunsi äkkiä olevansa hyvin yksin ja uhattu. Hän tunsi myös oman kohtalonsa roikkuvan yhden hiuskarvan varassa. Muutaman sekunnin ajaksi Katariina lamautui pelosta. Nämä naiset päättäisivät minä hetkenä tahansa Katariinan seuraavan Aicelinaa ja he tekisivät sen itseään suojellakseen. Nyt olisi valittava oikeat sanat tai hetkeä myöhemmin hän olisi yhtä kuollut kuin Marie. Katariina laski katseensa.
-Minä en väitä etteikö Aicelina olisi ansainnut kuolla. Minä en vain ymmärrä miksi häntä ei viety linnanherran eteen tuomittavaksi,
Katariina sanoi hiljaa. Hän odotti vaiti ja tunsi naisten rentoutuvan aavistuksen. Katariinan teki mieli sulkea silmänsä ja alkaa itkeä. Tämä oli vain liikaa. Hän ei kuitenkaan saisi näyttää hetkenkään vertaa heikkoutta tai hänestä tulisi turvallisuusriski, joka olisi eliminoitava. Tämä kolmikko oli tappanut kerran. Se tappaisi uudestaan.
-Jotkut asiat vain on parempi hoitaa naisten kesken. Miehet monimutkaistavat kaiken. Heille kysymys on kunniasta ja verikostosta. Tällä tavoin vältettiin useiden ihmisten kuolema. Nyt vain syyllinen kuoli,
Elianor vastasi niin tavanomaisella äänellä, että se hirvitti. Katariina tyytyi nyökkäämään ja kohotti sitten katseensa ilmeensä halliten.
-Mitä siitä olisi tarkalleen ottaen seurannut jos miehet olisivat päättäneet asiasta,
Katariina kysyi. Blanche tutkaili häntä hetken.
-Jos Aicelina olisi viety tuomittavaksi, olisi ensin täytynyt osoittaa syyte toteen. Sitten olisi järjestetty kuulustelu, jossa olisi selvitetty miksi hän yritti myrkyttää sinut. Siinä olisi selvinnyt ylhäisen rouvan katkera himo ja rakkaus toiseen mieheen. Tämä olisi merkinnyt sitä, että Tibaut de Merlonin olisi täytynyt surmata kaunis vaimonsa, johon hän oli himosta hulluna. Hän olisi saattanut kieltäytyä, mikä olisi tarkoittanut Tibautin ja hänen miestensä sekä Aicelinan teurastusta täällä linnassa, sillä Jon Viikingin kunnia olisi vaatinut oikeutta vaimonsa surman yrityksestä. Mikäli Tibaut olisi toiminut kuten miehen kuuluu ja surmannut vaimonsa, mies olisi alkanut hautoa katkeraa kostoa sille miehelle, jonka tähden vaimo jouduttiin tappamaan. Tibaut de Merlon on hyvin kiivas mies ja äärettömän mustasukkainen. Se olisi asettanut vaaraan sekä sinut että Jon Viikingin ja taas olisi käyty verisiä taisteluja, joissa liian moni olisi menettänyt henkensä.
Katariina tunsi kalvenneensa tätä kuunnellessaan. Vaikka hän oli edelleenkin naisten tekoa vastaan, hän saattoi ymmärtää näiden motiivit.
-Minulla ei ollut aavistustakaan,
Katariina sai soperrettua ja katsoi avuttomana naisia. Se viimein sulatti domina Blanchen ja muiden naisten silmistä varautuneisuuden, jolla he olivat häntä tarkkailleet. Katariina tiesi pelastuneensa, mutta kuinka hän voisi enää koskaan suhtautua luontevasti näihin naisiin, jotka olivat hetken ajan vakavissaan ajatelleet hänen tappamistaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti