Tarinasta

Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen 2000 -luvun alussa ja viimeinen piste on aikoinaan lyöty siihen elokuussa 2003. Tarina on siis aloitettu ennen kuin kataareista kirjoitettua kirjallisuutta suomennettiin.

Kirja ei yritä olla autenttinen kuvaus menneisyydestä. Pidätän itselläni kirjailijan oikeuden muuttaa ja muokata asioita mieleni mukaan. Kataarien uskonnosta otin selvää mahdollisimman paljon ja olen yrittänyt asioita kuvata, kuten olen siitä lukenut. Jos ja kun joukossa on virheitä, ne ovat omiani.

Astukaa siis sisään kristalliovesta. Matka voi alkaa.

torstai 17. toukokuuta 2012

Osa 16 - Syyskuu 1994


                      Syksyllä puolitoista vuotta myöhemmin Katariina touhusi linnan keittiössä posket punoittaen. Hän kuori ja paloitteli aineksia illan muhennosta varten. Nauris ja porkkanat muuttuivat siisteiksi kuutioiksi. Välillä Katariina tarkisti padan, jossa kiehui paloiteltua naudanlihaa ja sipulirenkaita. Domina Blanche oli tuuminut jonkin aikaa asiaa ja todennut sitten Katariinalle, että tämä ei voinut olla varma millaisiin oloihin neito joutuisi Jon Viikingin vaimona. Sen vuoksi, ja muutenkin, Katariinan olisi syytä opetella hoitamaan suurta taloutta ja sellaisen talouden sydän oli aina keittiö. Kunnon rouvan tuli aina tietää yhtä hyvin kuin kokinkin, mitä ruuanlaittoon kuului. Muuten rouva ei voisi olla selvillä talouden menoista ja palvelijat saattaisivat huiputtaa häntä. Katariina oli suostunut tähän, mutta vain yhdellä ehdolla: hänen tuli saada keittiössä ylin määräysvalta ja tehdä tarpeellisiksi näkemänsä muutokset. Blanche kohautti harteitaan ja antoi luvan. Se olikin sitten tarkoittanut melkoista muutosta asioihin.
Kun Katariina oli katsellut ympärilleen uudella työmaallaan dominan poistuttua, hän oli ajatellut, että ensiksi täytyisi tehdä toimintasuunnitelma. Se taas tarkoitti sitä, että hänen täytyisi perehtyä siihen, mitä keittiö piti sisällään.
Keskellä huonetta oli useita tulisijoja. Yhdellä seinällä oli kolme valtavaa leivinuunia. Keittiön lattiat olivat puuta ja äärimmäisen likaiset. Katariina kääri henkisesti hihansa ja otti ensin selvää keittiön arvojärjestyksestä. Vaikka hän olisi johdossa, ei olisi syytä astua ihmisten varpaille laittamalla heidät tekemään työtä, joka oli heidän arvonsa alapuolella. Koska keittiössä työskenteli paljon ihmisiä, arvosuhteiden selvittäminen vaati tietyn määrän aikaa. Samalla Katariina tutki ruuanvalmistukseen käytettäviä astioita. Niitä oli lukemattomia patoja, pannuja ja pariloita, puisia kauhoja ja lastoja, suuria rautaisia paistihaarukoita ja kaiken kokoisia ja näköisiä veitsiä. Katariina oli hivenen yllättynyt, että ne käsittivät niinkin laajan valikoiman. Harmi vain, että suurin osa veitsistä oli tylsiä. Kaiken tämän lisäksi oli sekalainen kokoelma sisäkkäin koottuja kulhoja, joita käytettiin ties mihin.
Katariina valitsi muutamia ikänlopuimman näköisiä veitsiä ja otti ne syrjään. Sitten hän otti puolet lopuista ja nosti ne kannelliseen vasuun. Sen hän työnsi pienen keittiöapulaisen syliin ja käski tämän viedä ne sepälle teroitettaviksi. Sitten Katariina otti kaksi joutilaan näköistä apulaista ja pisti heidät yhteen nurkkaan raaputtamaan patoja puhtaiksi.
Seuraavaksi hän lähetti hakemaan suurta, matalaa saavia, joka oli keittiön oven ulkopuolella olevassa apukeittiössä. Se nostettiin jalkoineen yhteen nurkkaan ja Katariina täytätti sen lämpimällä vedellä.
-Tästä lähtien astiat pestään aina käytön jälkeen,
Katariina sanoi kuuluvalla ja teräksisellä äänellä. Koska Katariinan valvova katse ei ennättäisi joka paikkaan, oli astioiden pesu tarpeen siirtää sinne missä hän sitä voisi seurata.
Nyt osoittautui olevan suurta hyötyä siitä, että Katariina oli hoivaillut raiskattuja tyttöparkoja ja huomioinut palvelijoita. Hänen maineensa hyvänä ja pyhänäkin neitona sai kaikki enemmän tai vähemmän nopeasti toimimaan Katariinan toivomalla tavalla. Pääkokin luottamuksen hän voitti esiintymällä tämän edessä nöyränä ja kunnioittavana oppilaana, joka oli kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Nainen oli pieni ja varsin tukeva.
Astioiden puhdistus tuli toki suorittaa limittäin, sillä näin suuren linnan keittiössä oli koko ajan jotakin työn alla. Parissa päivässä kaikista astioista oli kuitenkin saatu raaputettua vanhat ruosteet ja muut liat irti ja Katariina oli omin käsin hangannut niiden sisäpintaan ihraa. Hän oli laittanut raaputuksesta vapautuneet apurinsa siivoamaan keittiön lattiaa. Katariina laittoi heidät pesemään sitä yhä uudetaan ja uudestaan, kunnes tummat lankut viimein kiilsivät niin puhtaina, että niiltä olisi voinut syödä. Huono puoli vain oli se, että ne likaantuivat varsin nopeasti uudestaan, joten ne oli pestävä vähintään kerran päivässä. Keittiön väki pyöritteli tälle siivousvimmalle päätään, mutta kun Katariina asettui välillä itsekin luutun varteen, he suostuivat huokaisten tämän outoihin vaatimuksiin.
Seuraavaksi Katariina kunnostutti keittiön astiahyllyt. Kunnostuksen jälkeen ne pyyhittiin kerran viikossa. Useamminkin olisi pitänyt, mutta siihen ei riittänyt väkeä, joten jossain asiassa oli pakko joustaa, Katariina tuumi. Oli kuitenkin yksi asia jossa hän ei aikonut joustaa ja joka oli pakko saada muuttumaan, keinolla millä hyvänsä. Se oli lihan käyttö ja säilytys. Kun eläin teurastettiin, se käytettiin kokonaan. Ainoa tapa säilyttää naudan suuren ruhon lihat oli suolaaminen. Sitä varten oli keittiössä suuria saaveja, joihin tehtiin niin vahva suolaliuos, että lusikan olisi voinut siihen tökätä pystyyn, ja lihat upotettiin näihin saaveihin. Tämä tietenkin teki lihasta äärettömän suolaista. Ennen kuin liha otettiin käyttöön, sitä liotettiin ja huuhdeltiin, jotta suolaa olisi saatu pois. Katariina ehdotti ensin pitkään asiaa harkittuaan ettei yhdelle illalliselle valmistettaisi ruokia monesta eri lihasta, vaan pyrittäisiin käyttämään saman eläimen lihaa erilaisissa muodoissaan, jotta se saataisiin nopeammin kierrätettyä. Tämän johdosta vähemmän lihaa tarvitsisi suolata. Juhlat tietenkin olisivat erikseen. Silloin olisi ymmärrettävääkin, että käytettäisiin monenlaista eläintä. Hitaasti tämä meni läpi, sillä se tietenkin tarkoitti useampia teurastuspäiviä. Katariina sai vääntää rautalankaa aika kauan, ennen kuin kokit viimein uskoivat, että työn määrä sinänsä ei muuttunut.
Ruokaileva puoli tuskin kiinnitti huomiota kovinkaan paljon siihen, että tarjolle tuotava liha yksipuolistui päivää kohden. Ruuat valmistettiin eri tavoin ja maustettiin eri mausteilla niin vahvasti ettei kukaan joka tapauksessa tiennyt mitä söi. Kun lihan kierto nopeutui, tuli jatkuvasti myös päiviä, jolloin tarjolle asetettiin samana päivänä teurastettuja lintuja tai kalastettuja kaloja. Katariinan vaikutuksesta ruuan laatu linnassa parantui huomattavasti ja ihmiset sairastivat vähemmän vatsavaivoja.
Teurastuspäivässä oli myös se hyvä puoli, että silloin keittiö sai lihaa jota ei oltu suolattu. Pian Katariina alkoi kehitellä muhennoksia ja paisteja, joiden luonnollista makua ei peitetty mausteilla. Hän opetti myös kokille lihan valmistamisen leivinuunissa. Sen taidon hän oli oppinut aikanaan mummonsa suosiollisella avustuksella. Tähän asti kaikki liha oli linnassa ollut enemmän tai vähemmän avotulen yllä liekitettyä, joten tämä lisä oli hyvin tervetullut. Katariina ei ollut oikeastaan edes tiennyt osaavansa ruuanlaittoa. Toki kotona oli tullut tehtyä joskus ruokaa äidin reseptien mukaan, mutta täällä ei sellaisia ollut käytettävissä. Kaikki ohjeet piti säveltää omasta päästä, mutta tekiessä oppi pikkuhiljaa mitkä maut sopivat yksiin ja mitkä eivät. Maustaminenkaan ei ollut mitenkään ylivoimainen tehtävä kun piti mielessään sen, että maustetta sai aina lisättyä, mutta pois sitä ei otettu millään.
                      Katariina kokeili lihaa haarukalla ja oli tyytyväinen sen kypsyyteen. Liha oli lähellä sitä tilaa, jossa se alkoi hajota kosketettaessa. Oli aika lisätä muut ainekset muhennokseen. Nauriiden ja porkkanoiden lisäksi pataan lensivät purjo ja parsa sekä riisi, jota linna oli ostanut. Se oli ylellisyystuote, johon rahvaalla ei ollut varaa. Katariina maustoi ruuan varmalla kädellä. Tähän mennessä hän oli sentään jo oppinut jotakin. Saadessaan muhennoksen tähän vaiheeseen olikin jo aika kiiruhtaa kylpylään muiden naisten kanssa. Katariina kävi siellä aina silloin, kun oli viettänyt koko päivän keittiössä. Kyllä hän nimittäin teki muutakin kuin laittoi ruokaa. Katariina oli todennut, että jos poikia koulutettiin ritareiksi, niin naisia ja tyttöjä koulutettiin vaimoiksi ja taloudenhoitajiksi. Hänelläkin tuntui olevan oikein dominan suunnittelema ohjelma tätä varten. Tänään oli kuitenkin ollut keittiöpäivä ja niinpä Katariina meni pesulle.
-Sinä haiset aivan ruualle,
Elianor valitti hänen saapuessa kylpylään. Katariina hymyili ystävälleen iloisesti.
-Niin taidan haista, armollinen domina.
Hän tiesi, että Elianor olisi todellisuudessa halunnut valittaa siitä ettei Katariina ollut hänen käytettävissään. Se ei ollut kuitenkaan naiselle soveliasta käytöstä ja Katariina oli siitä varsin tyytyväinen. Hän asteli veteen tuntien itsensä hilpeäksi. Pesijät alkoivat hangata saippuaa Katariinan hiuksiin ja hän antautui nauttimaan. Tänään olisi vuorossa karvojen poisto. Se oli edelleenkin tuskainen operaatio, vaikka ei tehnytkään enää niin kipeää kuin ensimmäisellä kerralla. Katariina antoi ajatustensa vaellella päämäärättömästi ja ne ajautuivat pitkästä aikaa Jon Viikinkiin. Miehestä ei ollut kuulunut mitään. Katariina mietti oliko tämä enää elossakaan. Hän ei osannut päättää olisiko iloisempi kuullessaan kihlattunsa olevan elossa vai kuollut. Juuri nyt se oli ihan se ja sama.
Katariina asettui marmoripenkille ja ajatteli Kollia. Tämä oli todentotta ollut hyvä ritari ja Katariinan käskyvallan alla. Katariina oli joskus lapsena ratsastanut viimeksi ja nyt Kolli oli opettanut häntä. He lähtivät vähintään kerran viikossa ratsastelemaan maastoon kahdestaan ja silloin Katariina tunsi olevansa vapaa. Katariina oli hyrähtää nauruun muistaessaan Kollin järkytyksen, kun hän oli pyytänyt tätä antamaan itselleen yhdet miehen omista nahkahousuista ja tunikoista. Siitä hän oli kiistellyt Kollin kanssa monta viikkoa, sillä ymmärrettävistä syistä tämä piti sitä luonnottomana. Lopulta Kolli Kivisydän taipui Katariinan perustelujen alla vastahakoisesti. Mies oli sanonut hänelle jopa kohteliaisuuden nähtyään asun ensi kertaa Katariinan yllä. Joskus hän pohti, että mahtoiko Kolli olla suuntautunut miehiin päin, kun naiset eivät tuntuneet tätä kiinnostavan. Katariinan huulilta purkautui tukahdutettu ähkäisy, kun ensimmäinen liuska repäistiin. Nyt olisi keskityttävä ottamaan kipu vastaan.

                      Seuraavana päivänä puolipäivällisen jälkeen Katariina ja Kolli kävelivät talliin, jossa hevoset heitä odottivat valmiina. Katariinan yllä oli viitta, joka peitti tarkoin alla olevan vaatetuksen. Hän oli teettänyt myös saapikkaat itselleen. Nyt kun Katariina osasi riittävästi oksitaania hän oli selittänyt suutarille, että tämän täytyisi piirtää hänen molemmista jaloistaan malli ja tehdä kengät sen mukaan. Miehen aikaisemmin tekemät kengät olivat nimittäin harvinaisen epämukavat, sillä niitä ei oltu suunniteltu sitä silmälläpitäen, että jalat olivat eri malliset. Ne olivat jotakin molempien jalkojen väliltä eivätkä siksi istuneet oikein kumpaankaan niistä. Suutari oli ensin suuttunut, mutta Kollin seisoessa uhkaavan näköisenä neidon takana, oli mies jupisten taipunut. Katariina oli siitä hyvästä luovuttanut tälle yhden hopeisen, kivikoristeisen sormuksen kenkien valmistuttua. Se oli ilmeisesti ollut ihan liikaa, sillä mies oli melkein lyönyt otsansa lattiaan Katariinan edessä. Kolli oli moittinut Katariinaa ja sanonut, että suutari oli jo saanut maksun neidon isältä eikä olisi tarvinnut enää mitään muuta. Katariina oli kohauttanut olkapäitään kuten Blanche ja sanonut, että hänenpä tuo oli omaisuutensa. Kolli oli pudistellut päätään ja mutissut neidon olevan täysin mahdoton.
Heidän päästyään talliin Kolli Kivisydän ajoi uteliaat pois ja huolehti itse Katariinan ratsun selkään. Kenenkään ei tarvinnut päästä näkemään mitä tällä oli viittansa alla. Kolli asetteli sen tarkasti Katariinan vaatteiden ylle ja tarkisti vielä ettei mitään varmasti näkynyt. Vasta sitten hän nousi oman ratsunsa selkään ja he ratsastivat rauhallista käyntiä ulos linnoituksesta.
Togesin ulkopuolella Katariina kiihdytti ensin raviin ja sitten lopulta laukkaan. Tuuli vihelsi korvissa ja vesi valui silmistä kun Katariina suuntasi kohti metsää. Hän tiesi ettei Kolli pitänyt siitä, mutta tämä oli jo oppinut kuinka turhaa neidolle oli yrittää selittää niin sanottuja järkisyitä. Katariina kumosi ne sellaisella itsevarmuudella, että Kolli alkoi miettiä päällikkönsä ja ystävänsä olevan vielä suunnattomissa vaikeuksissa naisen vuoksi. Sitä mies ei tietenkään tiennyt, että Katariina yritti joka kerran metsässä etsiä sitä valoa jonka kautta hän tänne oli tullut. Se vaikutti olevan täysin turhaa, mutta hän etsi silti eikä antanut toivonsa kuolla.
Metsä tervehti häntä heidän viimein ratsastaessaan sinne sisään. Katariina pudotti vauhdin kevyeen raviin ja vastasi sisällään metsälle. Hän kysyi metsältä kuinka se oli voinut ja puut vastasivat hänelle hymisten tyytyväisinä. Täällä Katariina tunsi aina olonsa turvalliseksi, sillä hän tiesi metsän pitävän hänestä huolta. Enää se ei tuntunut hänestä yhtään hassulta tai hullulta ajatukselta. Katariina mietti, että se oli ihmeellistä kuinka ihmisen mieli sopeutui vaikka mihin. Jos ei sopeutunut, se murtui.
-Minä en pidä tästä paikasta,
Kolli sanoi varmaan tuhannen kerran.
-Älä marise kuin pieni vauva,
Katariina heitti hyväntuulisena. Se oli tietenkin loukkaavasti sanottu.
-Ei voi olettaakaan että nainen ymmärtäisi,
Kolli murahti.
-Voi kuule! Sinä olet selittänyt minulle ainakin tuhat kertaa kuinka vaarallista täällä on. Minkä tahansa pensaan tai puun takana voi vaania vaara ja sinun on täällä vaikeaa, jopa mahdotonta puolustaa minua,
Katariina lasketteli ulkomuistista. Hän oli alkanut itsekin sinutella miestä, kun tämä oli itsepäisesti kieltäytynyt teitittelemästä häntä.
-Niin, kyllä sinä kuulet, mutta et ymmärrä. Se on kaksi ihan eri asiaa,
Kolli sanoi haastavasti. Katariina kääntyi katsomaan häneen ällistyneenä.
-Ihmeellistä Kolli! Sinähän kehityt! Kohta minä en enää pärjää sinulle,
hän sanoi ottaen kasvoilleen typertyneen ilmeen.
-Sinä olet aivan mahdoton nainen..
-Enkä ollenkaan tavallinen,
Katariina täydensi ja jatkoi:
-Niin, niin. Sinä olet sanonut sen miljoona kertaa ja minä pidän jokaisesta niistä. Siksi toisekseen, ainahan sinä voit tappaa minut nopeasti, jotta kunniani säilyisi. Sinä taitaisit pitää siitä oikein kovasti,
Katariina huomautti toinen kulmakarva kohollaan. Kolli tuhahti, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä. Metsän ääni muuttui äkkiä varoittavaksi. Katariina pysäytti hevosen ja kuunteli.
-Tule. Meidän on syytä poiketa sivuun,
hän sanoi ja ohjasi jo hevostaan metsän syliin.
-Mihin sinä kuvittelet meneväsi,
Kolli tiuskaisi.
-Ole hiljaa ja tule. Meidän on piilouduttava,
Katariina suhahti hänelle. Mies olisi halunnut ilmiselvästi vaihtaa muutaman sanan hänen käytöksestään, mutta ei voinut antaa naisen kadota yksinään metsän keskelle. He pääsivät hiukan syvemmälle ja metsä kurottui heitä kohti. Sen syvä tuoksu täytti Katariinan sieraimet ja hän nautti saadessaan välillä haistella jotakin puhdasta ja luonnollista linnoituksen hajujen jälkeen. Joka puolella oli vihreää ja tuuli havisutti herkästi puiden ja pensaiden lehtiä.
Kolli oli jo avaamassa suunsa kun Katariina nosti kätensä vaikenemisen merkiksi. Nyt mieskin kuuli hevosten kavioiden rytmikkään jyminän. Tietä pitkin heidän ohitseen ratsasti ainakin viisitoista miestä täydessä varustuksessa. Nämä eivät näyttäneet kovin ystävällisiltä. Vaistomaisesti Kolli kohotti kätensä miekkansa ylle. Miehet menivät kuitenkin ohi ja he jäivät odottamaan vähäksi aikaa.
-Mitä se oikein mahtoi olla,
Katariina kysyi ihmeissään.
-Ei aavistustakaan. Onneksi ne menivät linnoituksesta poispäin,
Kolli murahti.
-Meidän on varmaan syytä palata sinne,
Katariina sanoi kaihoisasti, sillä tämä tiesi vapauden olevan ohi tältä erää. Kolli nyökkäsi jäykästi.
-Miten sinä tiesit, että ne ovat tulossa? Minä en kuullut mitään,
mies tiukkasi häneltä.
-Sinä unohdat, että minä olin kyyhkynen joka vangittiin tässä metsässä,
Katariina väisti kysymyksen.
-Jonain päivänä minä vielä kyllästyn noihin sinun satuihisi,
Kolli murahti.
-Mitä minä sitten teen,
huokaisi Katariina. Mies katsoi häneen nähdäkseen, että laskiko nainen leikkiä vai ei. Katariina piti ilmeensä tyynenä. Lopulta mies tuhahti taas ja he kääntyivät kohti Togesin linnoitusta.
                      Katariina vaihtoi kiireesti vaatteensa ja piilotti ne omaan salaiseen paikkaansa. Sitten hän tasasi hengityksensä ja pakotti itsensä kävelemään rauhallisesti saliin, jossa tiesi muiden olevan.
-Catherine, me saamme turnajaiset,
Elianor supatti hänelle kiihtyneenä. Katariina laski hitaasti kymmeneen, jotta sai pidettyä epätoivon huokauksen sisällään. Se tietäisi taas miljoonia kiihkeitä katseita, kohoilevia povia ja huokailevia sydämiä. Se myös asettaisi Elianorin jälleen alttiiksi hovirakkauden hullutuksille. Jokainen nainen ylhäisimmästä alhaisimpaan tuntui sekoavan, kun testosteronin määrä kohosi ylettömästi, eikä Elianor todellakaan ollut mikään poikkeus. Linna kuhisi muutenkin pidäteltyjen intohimojen kourissa, joita linnan kaunis rouva herätti naimattomissa ritareissa. Turnajaiset tietäsivät lisää tällaisia ritareita ja kauniita naisia, ja se kaikki lisäisi samassa suhteessa riskien määrää. Elianor oli kuin arvaamaton tulivuori eikä Katariina ollut ihan varma siitä, että hän todella pystyi pitämään tämän irti hankaluuksista.
-Milloin ne ovat, armollinen domina,
Katariina kuiskasi Elianorille.
-Ensi toukokuussa,
tämä hengähti vastaan. Ensi toukokuussa? Miksi siitä piti nyt jo tällainen elämä nostaa? Katariina toivoi oikein kovasti, että olisi voinut saada eteensä nyrkkeilysäkin ja purkaa siihen kaikki turhaumansa, joita nämä ihmiset herättivät. Kun voisi edes purra nyrkkiään, Katariina voihkaisi mielessään. Ajan myötä hän oli kuitenkin oppinut käyttäytymään kohtuullisesti. Täydellinen käytös oli vain unelma ihmiselle, joka ei ollut kasvanut tässä ajassa. Katariinan onni oli, että Oksitaniassa elävät ihmiset olivat varsin suvaitsevaisia. He olivat tottuneet erilaisiin ihmisiin, sillä heidän alueidensa läpi virtasi ihmisiä jatkuvasti Santiago de Compostelaan ja Roomaan pyhiinvaellusmatkoillaan.
-Siitä tulee ihanaa. Meille katetaan ulos katos, jonka alla me saamme istua ja katsella kun miehet hikoilevat meidän edessämme, kuinka he urhoollisesti ottavat yhteen ja puolustavat meidän kunniaamme,
Elianorin hiljainen ääni värisi.
-Domina, te olette hysteerinen,
Katariina kuiskasi hänelle matalasti.
-Enkö vain olekin,
Elianor sanoi ja hänen kasvonsa loistivat hurmiosta huivin suojissa. Katariinasta alkoi tuntua siltä, että Elianor oli astumassa hänen apunsa ulottumattomiin. Katse tavoitti Blanchen katseen ja tämä käänsi päänsä äkkiä pois. Blanche tiesi. Nainen tiesi ettei miniä ollut välttynyt hormonien huuruilta, jotka linnassa höyrysivät täyttä päätä. Onneksi neito Isabella oli kunniallisesti saatettu naimisiin ja pois tämän kaiken keskeltä. Saattoi vain olla niin, että tilanne oli jokaisessa linnassa samankaltainen. Katariina tiesi vaistomaisesti ettei hänen tulisi puhua domina Blanchelle sanaakaan tämän miniän mielentilasta. Hän ei tiennyt mihin se tarkalleen ottaen johtaisi. Jos Blanche kuitenkin halusi vaikuttaa tietämättömältä, kyse saattoi olla jostakin vakavasta. Tai saattoihan olla, että domina uskoi sen olevan viatonta hovirakkautta. Jotenkin Katariina ei kuitenkaan uskonut sitä. Ennemminkin hän uskoi siihen, että Blanche oli valmis mihin tahansa saadakseen lapsenlapsen, jopa sulkemaan silmänsä aviorikokselta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti