Osa 9 - Toukokuu 1993

TOUKOKUU 1993

                      Jon Viikinki seurasi tyytyväisenä lastinsa purkamista laivasta kuljetuskärryihin. Hän oli tuonut mukanaan tavaraa, joka tultaisiin lähes riistämään käsistä. Hän varmisti, että kaikki sujui kuten pitikin ja lähti sitten tarkistamaan hevosia.

Jon ei mahtavasta nimestään huolimatta ollut ihan varsinaisesti viikinki. Hän ja miehet olivat kyllä norjalaisia, se oli ihan totta, mutta viikinkejä ei enää ollut. Jon miehineen oli kuitenkin keksinyt hyvän keinon erottua muista kauppiaista. He käyttivät perinteistä viikinkialusta ja pukeutuivat Välimerelläkin kuten Pohjolassa. Kypäröiden kohdalla he olivat tehneet myönnytyksen ja käyttivät normaaleja ritarikypäriä. Samoin heillä oli rengaspaidat tunikoidensa päällä, koska ne olivat ehdottomasti parhaimmat suojaamaan miestä. Sen sijaan housut heillä oli, muista miehistä poiketen, ja polviin asti ulottuvat nahkaiset saappaat. Heillä oli myös parta, mitä taas välttämättä ei näillä etelän miehillä ollut jos muoti sattui niin sanelemaan. Ja juuri nyt se saneli.

Jon Viikinki oli kahdenkymmenenneljän ikäisenä voimiensa tunnossa. Hän oli hyvin pitkä, yli kaksimetrinen ja varreltaan lihaksikas. Pitkät ja paksut hiukset aaltoilivat vaaleana viljapeltona hänen harteillaan ja ruskettuneista kasvoista loistivat syvänsiniset silmät. Hän oli komea mies ja kelpasi naisille, samoin kuin serkkunsa Harald Eiriksson. Tämä oli muodoltaan samanlainen, mutta Haraldin hiukset loimusivat punaisina ja silmät näyttivät sinisiltä kuin jää. Harald seisoi hevosten luona Kolli Kivisydämen kanssa. Nimensä mies oli saanut siitä, että tultuaan Jonin ystäväksi ja taistelutoveriksi hän oli hylännyt kihlaamansa naisen. Kolli ei ollut taipunut naisen kyyneliin, vaan oli sanonut seuraavansa ystäväänsä kaupan ja taistelujen elämään. Sen kunniaksi miehet olivat yhdessä ryypänneet tajun kankaalle.

Kolli Kivisydän oli vaalea kuten Jon, mutta jonkin verran lyhyempi. Hän oli varreltaan tanakampi ja taistellessa täydellinen sotakone. Miesten oli aina silloin tällöin tarpeellista päästä sotimaan ja siihen oli hyvät mahdollisuudet. Joka puolella käytiin erilaisia raja- ja perintöriitoja, ei tarvinnut muuta kuin valita puolensa. Useimmiten sitäkään ei tarvinnut liikaa miettiä, sillä oltuaan jossakin domuksessa vieraana oli heillä jo ikäänkuin velvollisuus auttaa isäntäänsä. Ei sillä, että siinä olisi ollut mitään vastentahtoista. Hyvä pieni taistelu aika ajoin piti miehet vireessä ja tyytyväisinä.

                      Norjalaisilla oli oma satama Montpellierin ja Togesin linnoituksen välissä. Sataman ympärillä oli iso talo piharakennuksineen. Niihin kuului myös tallit joissa pohjanmiesten hevosia hoidettiin heidän ollessaan tekemässä kauppaa purjehtien. Talossa majailivat ne miehet, jotka eivät sillä kerralla olleet lähteneet merelle mukaan ja muutamien miesten vaimoja. Sen lisäksi heillä oli orjia, joista joillakin oli oikein hyvät olot heidän huolehtiessaan naimattomien miesten tarpeista. Nämä orjat saivat nukkua yönsä lämpimässä ja heille riitti taatusti ruokaa. Sen vuoksi sängynlämmittäjän paikka oli varsin haluttu pesti ja sen säilyttämiseksi oltiin valmiita näkemään melkoinen määrä vaivaa.

Elämä pyrittiin järjestämään norjalaiseen tapaan, mikä saattoi aika ajoin aiheuttaa hieman ongelmia. Se oli tietenkin ihan ymmärrettävää. Kun mereltä palaava mies sai kuulla vaimonsa hylänneen hänet ja valinneen toisen miehen, niin siitä saattoi toki pahoittaa mielensä. Nämä asiat pyrittiin kuitenkin aina selvittämään ennen kuin ne ehtivät veren lennättämiseen asti. Tällä kerralla sellaisia ongelmia ei onneksi näyttänyt olevan ja Jon paloi halusta päästä Togesin linnoitukseen tekemään kauppaa. Kaupanteon lisäksi he tulisivat saamaan ruhtinaallisen kohtelun kylpyineen ja kestityksineen. Pohjanmiehet olivat Togesissa äärimmäisen tervetulleita vieraita, sillä he olivat taistelleet linnanherran joukoissa voitokkaasti. Heitä kohdeltaisiin enemmän ystävinä kuin kauppiaina.

-Mitä tänne kuuluu,

Jon kysyi Hakonilta, eräältä maihin jääneeltä soturilta.

-Meidän taloudessamme kaikki on kuten pitääkin. On korjattu hyvät sadot näiden lämpimien kausien vuoksi. Nälkää ei näe meillä edes vaivaisinkaan orja,

Hakon totesi tyynesti.

-Palan halusta päästä linnaan tekemään kauppaa,

Jon sanoi ja katsoi Hakonia tutkivasti. Tämä oli hänen tapansa kysyä, olisiko miehen tietämän mukaan otollinen aika mennä sinne.

-Ja arvatenkin kaipaat kylpyä, hyvää ruokaa ja pehmeää naista allesi,

Hakon virnisti ja Jon vastasi siihen yhtä leveästi takaisin.

-Linnoituksessa on tapahtunut kaikenlaista sitten viime kerran,

Hakon totesi. Jon terästäytyi välittömästi. Toivottavasti miehellä ei ollut heille huonoja uutisia. Togesin linnoitus oli suuri ja rikas. Siellä he tekivät suurimman osan tuloistaan.

-Linnanrouva kuoli viime keväänä synnytykseen. Lapsi osoittautui äpäräksi.

Jon kirosi hiljaa naista. Feris oli hyvä mies eikä ansainnut tulla vedetyksi nimineen lokaan. Nainen oli saanut ansionsa mukaan.

-Linnanherra otti pian uuden puolison, nuoren aatelisneidon kuten asiaan kuuluu. Äpärä on elossa ja sitä kasvatetaan linnassa,

Hakon jatkoi.

-Kuka sen isä oli?

-Oli? On. Ugos, toinen äpärä. Se petturi sai varoituksen heti lapsen synnyttyä ja ratsasti kuin paholainen kantapäillään ulos linnasta huutaen mennessään, että rouva tarvitsee apua. Kaikki tiesivät armollisen rouvan synnyttävän, joten kenenkään mieleen ei tullut estää Ugosia.

Hakon sylkäisi halveksivasti maahan. Nämä eivät olleet ilahduttavia uutisia. Petturi oli jäänyt ilman rangaistusta. Linnanherra tarvitsisi apua saadakseen oikeutta. Sitten Jon Viikingin mieli kirkastui. Sehän tarkoitti taistelua.

-Hakon, me pääsemme tappelemaan,

Jon sanoi leveästi hymyillen ja antoi tukevan läimäytyksen toisen olalle. Pienempi mies olisi sortunut sellaisen alla, mutta Hakon ei edes värähtänyt.

-Sitten on vielä jotakin.

-Mitä sinä täällä juoruat,

Harald sanoi hyväntuulisesti astellessaan paikalle.

-Kuuntele ja opi. Kaupungin torilla lauletaan, että linnassa on ylhäinen neito, joka on saapunut sinne perin merkillisellä tavalla. Hän on kyyhkynen, joka laskeutui metsään ja muutettiin neidoksi. Ritari löysi hänet sieltä katolisen munkin kaavussa ja oli juuri iskemässä tältä pään halki, kun neito kohotti valkeat kätensä ja paljasti hiuksensa. Ritari kantoi hänet linnaan, sillä hän näki että neito oli sielultaan lintu.

Jon, Harald ja Kolli kuuntelivat suu auki.

-Paremmin asioista tietävät ovat saattaneet kertoa, että neito on kaunis kuin kuunsäde, mutta valitettavasti hienoisen epämuodostunut. Häntä kutsutaan nimellä Catherine Paloma.

-Millä tavalla nainen on epämuodostunut,

Jon kysyi kiinnostuneena. Kollin mielestä päällikkö oli valitettavan lumoutunut näistä imelistä tarinoista, joita kutsuttiin trubaduurirunoiksi. Hän ei itse arvostanut niitä lainkaan vaan piti niitä naisten hupsutuksina. Hän oli kerran erehtynyt sanomaan Jonille, että tämän pää oli tainnut vähän pehmetä, ja se oli johdattanut miehet veriseen painiin. Sen päätteeksi Kolli oli todennut, että ehkäpä Jon Viikingillä oli korvaa sellaiselle sivistykselle, josta hän itse ei ymmärtänyt mitään.

-Sitä ei kerrota. Menkää itse katsomaan,

Hakon sanoi. Jon näki miehen ilmeestä, että tämä tiesi millaisesta epämuodostumasta oli kyse, mutta ei kiusallaankaan sitä hänelle kertoisi. Hän päätti olla hukkaamatta aikaa sen enempää ja antoi käskyn valmistaa hevoset, jotta he pääsisivät matkaan arvokkaan lastinsa kanssa.

                      Jon Viikinki ja hänen miehensä saivat ratsastaa Togesin linnoitukseen vapaasti, sillä heidän viirinsä oli linnassa tunnettu ja heidän tulonsa herätti riemukkaita huutoja joka puolelta. He jatkoivat hevosineen ja kärryineen suoraan sisäpihaan. Jon katseli ympärilleen ja ihmetteli, kuten aina ennenkin, miten erilainen tämä piha oli kuin muiden linnojen pihat. Se oli siisti, siellä ei haissut ja siellä kasvoivat puut ja yrtit hienossa järjestyksessä. Harald nyhjäisi häntä hihasta ja osoitti muureille. Jon nosti katseensa. Muureilla käveli olemuksesta päätellen kolme naista, mutta yksi heistä oli huomattavasti muita pidempi. Muuta heistä ei erottanutkaan, sillä heillä oli viitat yllään huppuja myöten. Niin ollen oli mahdotonta sanoa olivatko he neitoja vai rouvia. Äkkiä naiset kääntyivät. Jon näki kahden muun naisen kasvot, mutta pitkä nainen oli vetänyt viitan hupun niin alas, että se varjosti hänet leukaa myöten. Toinen naisista oli domina Blanchen palvelijatar, toinen nuori neito. Katsoessaan pitkää, kasvotonta naista Jon tunsi kihelmöivänsä päänahkaa myöten. Hän mutisi siitä Kollille, johon tämä totesi, että sen täytyi johtua kirpuista. Jon naurahti tälle sutkautukselle hyväntuulisesti.

-Mennäänpä tervehtimään linnanherraa,

hän totesi vakavoituen. Jon ei tiennyt millaisessa kunnossa Feris mahtaisi olla, vaikka olikin oletettavaa että uusi vaimo piti miehen pirteänä.

Linnansalissa istui Feris de Toges tuolissaan. Hänen vasemmalla puolellaan oli nuori ja kaunis vaimo ja oikealla äiti, domina Blanche. Feris harppasi tuoliltaan alas ja riensi syleilemään Jon Viikinkiä.

-Tervetuloa, toivottu vieras,

mies sanoi lämpimästi hymyillen.

-Tervehdys, armollinen linnanherra ja ystävä,

Jon vastasi ja halasi niin, että toisen luut rutisivat.

-Syleilyssäsi on vieläkin karhun voimat. Toivottavasti syleilet naisiasi hellemmin.

Tämä oli heidän vanha vitsinsä, mutta yhä se jaksoi naurattaa salillista väkeä.

-Minä olen tuonut mukanani paljon tavaraa,

Jon sanoi ja se herätti tietynlaisen kuhinan salissa. Se kuitenkin katkesi yllättäen, sillä saliin astui kaksi naista. Jon tunsi, kuinka tunnelma hänen ympärillään muuttui. Ensimmäinen nainen oli lyhyt ja tumma. Hänen näytti liukuvan eteenpäin. Neidon keskiruumis taipui eteenpäin ja kuin fyysisenä mahdottomuutena, oli kaula taipunut myös. Hän näytti aivan tummalta joutsenelta, paitsi että neidon iho hohti valkoisena punaista pukua vasten.

Neidon jäljessä käveli nainen, jonka tukka hohti kuin sädekehä. Ulkoisista merkeistä päätellen hänkin oli neito, mutta hyvin erilainen kuin kukaan muu tässä salissa. Tämä käveli selkä ja kaula suorana, katse lattiaan suunnattuna. Hartiat kertoivat ylpeydestä eikä hän vaikuttanut häpeävän pituuttaan. Neidon varsi oli hyvin hoikka ja hänen pukunsa erilainen kuin muiden naisten. Jonista näytti, että naisen luontainen askel ei ollut niin lyhyt vaan tämä joutui ikäänkuin pakottamaan itsensä astumaan sillä tavoin. Mistä ihmeestä nainen oli kotoisin ja kuinka hän oli tänne joutunut? Samassa neito kohotti lyhyen hetken ajaksi katseensa ja katsoi suoraan häneen. Jon tunsi verensä sävähtävän kuumaksi. Hänen oli vaikea hengittää.

-Neito Isabella,

Feris esitteli hymyillen tietävästi,

-Ja setäni Ramons de Minerban ottotytär Catherine Paloma.

-Ja minä tiedän kenet haluan kylvettäjäksi,

Jon mutisi Ferisille. Tämä purskahti raikuvaan nauruun.

                      Naiset olivat aiemmin päivällä nähneet viikinkilaivan purjehtivan linnoituksen ohi. Se oli ollut hyvin vaikuttavan oloinen neliskanttisine purjeineen ja pyöreine kilpineen ja Katariina oli tuntenut äkkiä kurkkuaan kuristavan kyseisen näyn edessä. Se oli melkein kuin olisi nähnyt aaveen kaukaisilta ajoilta. Tämä ajatus taas uhkasi johtaa hänet siihen järjettömään ahdistukseen, joka tuli aina kun mietti nykyisyyttä, joka oli menneisyys ja menneisyyttä, jota ei vielä ollut tullut. Se puro oli parasta padota saman tien.

Katariinalle oli kerrottu, että viikinkejä ei ollut enää olemassa vaikka nämä kauppiaat kyseistä laivaa edelleen käyttivätkin.

-Ehkä kukaan ei ole huomannut sanoa sitä heille,

Katariina oli tokaissut nuivasti ja saanut Marien ja neito Isabellan  hihittämään vedet silmissä. Jälkimmäinen oli muuttunut ruoskimisen jäljiltä hiljaiseksi ja vakavaksi ja hymy oli harvinainen vieras hänen kasvoillaan. Katariinan ja Isabellan välille oli myös muodostunut erikoinen side sen vuoksi, että hän oli syöksynyt neidon ja ruoskan väliin ja saanut osansa selkäsaunasta. Isabella ei koskaan unohtanut sitä ja osoitti hiljaista luottamusta Katariinaa kohtaan.

Nykyään Katariina osasi kulkea jo sujuvasti linnassa. Vastuun myötä hän oli myös saanut yllättävän paljon vapautta, vaikka tämä vapaus olikin Katariinan mielestä varsin suhteellinen käsite. Hän sai vapaasti käyskennellä linnoituksen alueella, mutta tosiasiassa naisten omasta huoneesta poistuminen sisälsi aina tietyn määrän riskejä. Katariina oli joutunut toteamaan, että Marien termi ritarien “leikkimisestä” oli ollut karkeaa vähättelyä ja vaati hyvin päättäväisiä ja ronskejakin oteitta saada miehet tajuamaan, että hän aikoi todella säilyttää kunniansa. Siitä huolimatta hänelle vakuuteltiin, että miehet kyllä tiesivät rajansa eivätkä olisi koskaan kajonneet ylhäiseen naiseen. Katariina ei kokemustensa perusteella ollut asiasta ollenkaan niin varma. Joskus hän hätkähti sitä miten vanhanaikaisin termein oli alkanut ajatella päänsä sisällä. Sillä oli varmasti jotain tekemistä olosuhteista johtuvan taantuman kanssa, Katariina päätteli.

Käyskennellessään uudestaan muureilla he olivat nähneet ritareiden ratsastavan sisään linnoitukseen. Katariina tiesi jo mitä se merkitsi ja puri huultaan jottei olisi puuskahtanut ärtymyksestä. Hän joutuisi jälleen kerran kylvettäjäksi. Katariina oli kurkkuaan myöten täynnä miehisiä egoja ja seisovia kaluja. Hänen mielestään se kaikki oli tarpeetonta ja halventavaa, mutta hänelle oli selitetty, että tällä tavoin linnanherra osoitti kunnioittavansa vierastaan kun oman talon naiset heitä kylvettivät. Katariinan oli tehnyt mieli kivahtaa, että kai aikuiset ihmiset nyt itse osasivat saippuoida itsensä. Vaivoin hän oli saanut sanat pysymään sisällään muistaessaan lupauksensa olla tuottamatta häpeää adoptioisälleen ja tämän sisarelle. Katariinalla ei ollut ollut aavistustakaan mitä kaikkea se lupaus oli pitänyt sisällään, vaikka ei se silti olisi siihen mitään vaikuttanut. Lupaus oli ollut pakko antaa ja yhtä pakko oli yrittää se täyttää.

Katariina, neito Isabella ja Marie olivat kiiruhtaneet sisälle riisumaan viittansa ja siistimään hiuksensa. Katariina oli silittänyt hellin käsin pukunsa suoraksi ja oikaissut hartiansa. Marie oli monen monituista kertaa motkottanut hänelle väärästä asennosta, mutta luovuttanut lopulta. Tänään Katariina tunsi kiehuvansa uhmaa. Se kaikki olisi kuitenkin salvattava sisälle, kuten aina, ja pidettävä siellä.

Katariina oli haistanut miehet jo ennen kuin ehti edes astua saliin asti. Hän oli tuntenut heidän uteliaat katseensa, mutta ihmeellistä kyllä ne eivät olleet häntä ahdistaneet. Haju oli kyllä niin silmitön, että se uhkasi niinkin kaukaa nostaa Katariinalle vedet silmiin. Toisaalta häntä kutkutti ajatus siitä, että kohtasi Pohjolasta kotoisin olevia miehiä. Olisivatkohan nämä käytökseltään erilaisia kuin tämän linnan miehet? Uteliaisuus sai hänet tahattomasti nostamaan katseensa ja se osui suoraan vaalean miehen silmiin. Katariina aisti miehessä voiman, tahdon ja tietyn ripauksen poikamaisuutta. Nopeasti hän loi katseen uudestaan lattiaan. Oli harmillista, että mies oli nähnyt katseen ja vastannut siihen.

                      Naiset kävelivät edeltä kylpylän sivuhuoneeseen, jossa heidän päällysmekkonsa riisuttiin, samoin korut. Näissä tilanteissa Katariina tunsi itsensä tavattoman alastomaksi, sillä hametta ei kyennyt estämään kastumiselta ja se taas teki kankaasta liki läpinäkyvän. Hän oli jokin aikaa sitten yrittänyt hyvin varovasti puhua tästä ongelmasta “isälleen”. Tämä oli ollut hetken hiljaa ja todennut sitten ymmärtävänsä kyllä Katariinan näkökannan, mutta valitettavasti hän ei voisi tehdä mitään. Sen jälkeen oli tullut niin ärsyttävä selitys kärsimyksestä ja sen oikeutuksesta, että Katariina oli saanut siitä näppylöitä.

Naiset tarttuivat pieniin vasuihin, joissa oli pala saippuaa, kampa ja veitsi parranajoa varten. Siinä oli kanssa yksi sellainen operaatio, jota Katariina inhosi sydämensä pohjasta. Veitset olivat yleensä niin tylsiä, että niiden kanssa sai nylkyttää ihoa tuntikaupalla, tai siltä se ainakin tuntui. Näiden miesten parrat olivat niin tuuheat, että jos ne ajeltaisiin, työtä tehtäisiin vielä huomennakin, Katariina ajatteli voipuneena. Domina Blanche, domina Elianor ja neito Isabella kävelivät Katariinan edellä. Hänen jälkeensä tuli neljä uhkeaa palvelija. Katariina tiesi jo miksi. Aika pian hän oli päässyt selville tietyistä tosiasioista linnan sisällä.

Palvelusnaiset olivat ritareille varsin vapaata riistaa. Jos nainen ei antanut suosiolla, hänet raiskattiin. Sitä saatettiin paheksua ja siinä tapauksessa miehelle todettiin ystävälliseen sävyyn, että yritähän seuraavalla kerralla mieluummin vähän suosiollisempaa naista. Useimmiten ei sanottu mitään, taputettiin vain hyväksyvästi olkapäälle. Katariina oli useammin kuin kerran ollut lohduttelemassa näitä kaltoin kohdeltuja naisenalkuja, sillä poikkeuksetta he olivat hyvin nuoria. Vanhemmat naiset ymmärsivät antaa suosiolla. Katariina oli tämän johdosta saanut sädekehän päänsä päälle palvelijoiden puheissa. Hän tuntui heidän silmissään olevan itse hyvyyden ilmentymä. Häntä kutsuttiinkin heidän keskuudessaan nimellä Saint Catherine. Katariina oli itse vähintäänkin vaivaantunut asiasta.

Nyt hän katseli Isabellan liukumista edellään. Siihen oli ollut todella vaikea oppia suhtautumaan. Ensimmäisillä kerroilla tämä kävelytapa ja asento olivat herättäneet Katariinassa niin suuria hilpeyden puuskia, että hänen oli ollut pakko purra kielensä melkein rikki ettei olisi nauranut vedet silmissä. “Isä” oli ilmaissut itselleen tyypilliseen tapaan hyväksyntänsä sen johdosta, että Katariina ei hypellyt kaiken maailman muotihörhötysten perässä. Ei Ramons de Minerba tietenkään ollut käyttänyt sellaista sanaa vaan se oli Katariinan oma. Itse asiassa ritari oli pitänyt pitkän ja kaartelevan puheen aiheesta, yrittäen kuulostaa mahdollisimman diplomaattiselta ja tuoda silti varsin jyrkän kantansa esiin. Katariina oli huomannut kuinka Ramonsilla oli taipumus ikään kuin rakastaa omaa ääntään ja näiden puheiden aikana Katariina yleensä jossakin vaiheessa kadotti asian punaisen langan. Se oli hyvin tuskastuttavaa.

Naiset asettuivat altaan viereisten marmoripenkkien äärelle. Heitä oli seitsemän, yksi kutakin miestä kohti. Nämä astelivat sisään tyypillisen rehvakkaasti. Samanlaisia ne kuitenkin olivat, viimeistään sitten kun vaatteet oli riisuttu. Se vaalea adonis käveli hänen eteensä, tietenkin. Olisihan se pitänyt arvata, Katariina jupisi päänsä sisällä. Mies haisi niin järkyttävästi merelle, hielle ja suoraan sanoen paskalle, että Katariina ajatteli pyörtyvänsä. Mies oli onneksi riisunut rengaspaidan ennen tuloaan. Katariina alkoi avata miehen vyötä, joka tällä oli tunikansa päällä. Hän vältti visusti katsomasta tätä silmiin. Tuntui varsin erikoiselta kohdata pitkästä aikaa mies, joka oli selkeästi häntä itseään pidempi. Katariina kuuli muiden miesten heittelevän verhottuja riettauksia ja naisten tirskuvan niille. Hän vilkaisi nopeasti Blanchea silmiin ja tämä ei kyennyt estämään pientä naurua, kun hän irvisti naiselle. Heidän välinsä olivat muuttuneet hyvin erikoisiksi ja läheisiksi adoption jälkeen. Katariina oli siitä oikein kiitollinen. Samassa hän tajusi miehen edessään hytkyvän pidätellystä naurusta. Tämä oli nähnyt hänen eleensä. Katariina nolostui ensin, sitä seurasi ärtymys ja hän jatkoi rivakoin ottein miehen riisumista. Kasvojen lisäksi hän vältti katsomasta miestä haaroväliin. Katariina tiesi, että se oli useimmista naisista varsin hauskaa puuhaa, mutta hän oli itse asiasta eri mieltä.

Miehet astelivat altaaseen. Katariina ei voinut toki olla huomioimatta, että vaalean miehen lihakset olivat varsin sopusuhtaiset tämän raamikkaassa varressa ja että miehellä oli useita arpia. Miehet olivat alkaneet keskustella naureskellen pohjolan kielellä. Yllätyksekseen Katariina huomasi ymmärtävänsä melko paljon heidän puheestaan. Heidän kielensä laulava nuotti toi äkkiä painavan murheen kiven naisen rintaan. Hän halusi kotiin! Se ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mahdollista, joten hän alkoi pestä miehen hiuksia ja kuunteli samalla heidän puhettaan. Katariinalle oli kerrottu, että saippua jolla hän nyt pesi tämänkin miehen hiuksia, oli tehnyt oliiviöljystä ja soodasta ja hajustettu yrtein. Se oli tuotu Espanjasta, joka oli saippuanvalmistuksen “ylintä aatelia” juuri tällä hetkellä.

Melko nopeasti hänelle selvisi, että mies jota hän pesi oli nimeltään Jon. Punainen jätti oli miehen serkku, Harald ja häntä pesi domina Blanche. Kaksi tummat kiharat omistavaa miestä olivat veljekset Flosi ja Gisli ja heitä saippuoivat uhkeat palvelijat. Vakavan Isabellan työmaana oli Gunnar. Sitten oli vielä kaksi vaaleaa miestä. Eräs varsin hersyvänauruinen tyttö vamputti Arin hiuksia, joka oli toinen niistä kahdesta, mutta pisimpään Katariinalta vei ymmärtää sen miehen nimi, jota Elianor kainosti saippuoi. Tämä oli Kolli. Sen ymmärtäessään Katariina oli ratketa hilpeään nauruun. Vaadittiin melkoiset ponnistukset, että hän sai pidettyä itsensä kasassa. Miehet keskustelivat heitä pesevistä naisista ja osa puheesta oli mitä ilmeisimmin varsin rivoa. Katariina ei ymmärtänyt kaikkea, mutta tyhmempikin toki tajusi miesten äänensävystä ja eleistä mistä oli kyse. Se sai Katariinan nauruhalut tukahtumaan ja ärtymys nousi uudestaan.

-Herra, ajanko partanne,

Katariina kysyi kuten oli opetettu. Hän oli ottanut veitsen valmiiksi. Mies hänen edessään nosti yllättäen kätensä ja alkoi sivellä sormillaan Katariinan verhottua käsivartta. Silloin kihahti mittari yli ja monta kuukautta pidätelty raivo repeytyi irti. Katariina ei itsekään tajunnut mitä oli tekemässä upottaessaan kätensä miehen märkään tukkaan ja riuhtaistessa tämän pään taakse. Oikea käsi oli veitsineen noussut miehen kurkulle.

-Kosketa vielä kerran ja kuolet,

Katariina kuuli äänensä kirahtavan ruotsiksi. Miehen silmät pyöristyivät hämmästyksestä ja liike, jonka hän oli aloittanut ottaakseen naisen kädestä kiinni, pysähtyi.

-Anteeksi,

Jon sanoi ja Katariina irroitti hitaasti otteensa miehen hiuksista. Kuin unesta heränneenä Katariina katsoi nopeasti pois ja siirsi veitsen takaisin koriin. Hän aisti kaikkien hiljenneen järkytyksestä. Domina Blanche kuului vetävän vinkaisten henkeä. Katariinaa hävetti silmittömästi.

-Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi vaan minun. Olen hyvin pahoillani,

Katariina vastasi. Hän nosti silmänsä ylös ja katse osui suoraan Kollin silmiin. Miehen kasvoilla oli tutkiva ilme.