Osa 21

                      Aamulla Katariinalla oli herätessä kova jano. Hän nousi istumaan ja kokeili varovasti päätään. Se tuntui olevan vielä täysin ehjä ja paikallaan eikä sitä ihme kyllä särkenyt. Varovasti Katariina kiipesi ulos vuoteesta. Muut tuntuivat kuorsaavan tasaisesti. Huoneessa oli hieman viileää. Ikkunan takaa saattoi aistia nousevan auringon ja sen pikku hiljaa kasvavan lämmön. Joku oli tuonut pöydälle kolme kannullista vettä. Hän joi lähes puolet yhdestä kannusta. Sitten Katariina kävi astialla ja puki alusmekon päällensä. Hän palmikoi itse hiuksensa yhdelle letille. Siitä tuli kovin pitkä. Katariinan hiukset olivat tänä aikana kasvaneet leikkaamatta ja ulottuivat nyt hänen reisiensä puoliväliin. Sitten hän otti viittansa ja pujahti ulos huoneesta. Kuin varjo Katariina hiipi piilopaikalleen ja vaihtoi ylleen housut, tunikan ja saappaat. Hän asetteli viittansa mahdollisimman hyvin, jotta se peitti hänen varusteensa. Katariina suuntasi kohti linnan salia.

Miehet nukkuivat penkeillä. Salin täytti tasainen ja paikoitellen jykeväkin rohina, kun ritarit nukkuivat pois raskasta väsymystä ja humalaa. Joillakin oli vieressään nainen, palvelijoita. Katariina mietti kuinka monelta naiselta oli todella kysytty, että haluaako hän maata miehen kanssa vai ei. Niitäkin naisia toki löytyi. Katariina paikallisti Kolli Kivisydämen. Hän kulki hiljaa miehen viereen ja kosketti tätä hartiaan. Kollin silmät avautuivat välittömästi. Katariina heilautti hänelle päätään ja mies nousi ääneti, otti viittansa ja seurasi neitoa ulos.

-Minä haluan nyt ratsastamaan,

Katariina sanoi päättäväisesti. Kolli voihkaisi.

-Niinpä tietenkin. Sinä osaat aina valita pahimman mahdollisen hetken,

Kolli nurisi, mutta seurasi sitten kuitenkin häntä tallille. Herätettyään tallipojat satuloimaan ratsuja, Kolli kävi tyhjentämässä itsensä ja joi sitten hyvän tovin vettä. Hän jupisi jotakin Katariinalle kunnon juotavasta.

-Vettä ne herrain hevosetkin juo ja kauniin karvan ne kantaa,

Katariina sanoi käyttäen mummonsa yhtä lempilausahdusta. Kolli nosti yllättyneenä katseensa ja hörähti sitten nauruun.

-Älä hörise siinä vaan aja nuo pois,

Katariina kivahti. Kolli huitoi hyväntuulisena apulaiset pois ja Katariina nousi satulaan.

-Minne te kuvittelette menevänne?

Jon Viikinki seisoi ovella. Katariina värähti kiihtymyksestä nähdessään miehen. Hänen mieleensä palasi eilinen nöyryytyksen tunne ja hän heilautti uhmakkaasti päätään.

-Minä haluan ratsastamaan,

Katariina vastasi kopeasti. Jonin olemus näytti olevan myrskyn vallassa.

-Ja sinä otat Kolli Kivisydämen mukaasi,

mies sanoi vaarallisella äänellä ja asteli lähemmäs. Hevonen Katariinan alla liikahteli levottomasti.

-Onko hän minun ritarini vai ei,

Katariina vastasi haastavasti ja hänen silmänsä leimusivat yhtä vihaisina kuin miehenkin silmät. Kun Jon liikahti vielä askeleen, hevonen Katariinan alla hypähti ja hän vaistomaisesti kannusti sen liikkeelle. Hevonen syöksähti hermostuneena eteenpäin ja Jon Viikinki joutui hyppäämään sivuun. Katariina laukkuutti vihan vallassa suoraan ulos linnoituksen portista jota juuri avattiin. Siitä ei olisi voinut olla ollenkaan varma, sillä oli aikainen aamu eikä porttia yleensä avattu huvin vuoksi. Joku muukin oli varmaan menossa jo ulos ja se oli hänen onnensa.

Katariina tunsi vapauden mielettömän riemun tuulen repiessä hänen hiuksiaan ja viitan hakatessa hänen selkäänsä Katariinan suunnatessa kohti metsää. Hän kuuli vartijoiden huutavan vihaisesti ja hetken perästä kuului toinenkin ääni. Hänen perässään tuli ratsastaja. Katariina ei kääntynyt katsomaan vaan pakotti hevosen laukkaamaan niin lujaa kuin se vain pääsi. Metsään oli melkoisen pitkä matka ja eikä Katariina voinut olla varma siitä ehtisikö hän sinne ennen kuin perässä tulija saisi hänet kiinni. Hän tunsi itsekin hengästyvänsä kannustaessaan hevosta raivokkaaseen laukkaan. Puut tuntuivat olevan niin kovin kaukana. Metsän siimekseen päästyään Katariina nauroi. Hän nauroi kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Toinen ratsastaja sai hevosensa hänen rinnalleen ja tarttui Katariinan hevosta suitsista. Jon Viikinki pysäytti hevoset ja hyppäsi itse maahan. Samalla liikkeellä hän vetäisi Katariinan alas satulasta ja repäisi viitan hänen päältään.

-Mitä tämä on,

Jon tiukkasi hirvittävän vihaisena. Katariina nauroi hänelle.

-Ettekö te tiedä? Ne ovat housut,

Katariina pilkkasi. Hän oli niin raivoissaan, että vähät välitti vaarasta tai yhtään mistään.

-Te olette luonnoton ja röyhkeä,

Jon huusi vimmoissaan ja hevoset tanssahtelivat hermostuneina.

-Minä? Luonnoton? Enkö minä ole nainen,

Katariina melkein kirkui.

-Nainen ei pukeudu noin,

mies karjui vastaan.

-Miettikää tarkkaan mitä sanotte. Te haluatte kanssani naimisiin ja nyt te väitätte, että minä en ole nainen. Mitä se silloin tekee teistä,

Katariina sanoi matalalla ja vihaisella äänellä. Mies murahti vihaisena ja vetäisi sitten Katariina tiukkaan syleilyyn. Hänen henkensä salpaantui miehen suudellessa häntä raa’asti ja parran repiessä hänen kasvojaan. Nyt ei olisi enää paluuta, Katariina tiesi. Mies retuutti hänet syrjään tieltä ja repäisi Katariinan tunikan halki. Kun Jonin kädet puristuivat Katariinan rintojen ympärille, hän tunsi muuttuvansa polttavan kuumaksi. Mies ärisi kiihkoissaan ja Katariina kuuli voihkivansa. Hän tunsi metsän kurottuvan suojaavasti heidän ympärilleen, kun Jon Viikinki lankesi maahan Katariina sylissään. Mies repi hänen housuistaan haarapalan pois ja nosti Katariinan lantiota. Hän ei ehtinyt ajatella mitään, kun valtava kipu repäisi hänet kahtia ja hän parkaisi. Samassa Jon pysähtyi ja Katariina näki järjen valon syttyvän miehen silmiin. Hän tunsi kuitenkin poltteen veressään kasvavan ja vaistojensa ohjaamana nosti lantiotaan miestä vasten. Jon yritti hetken pyristellä vastaan, mutta antoi sitten tarpeelleen vallan.

Hetkeä myöhemmin Jon makasi tasaisesti hengittäen Katariinan päällä. Nainen oli kietonut kätensä miehen hartioiden ympärille ja silitti tämän hiuksia. Se oli ollut jotakin paljon enemmän kuin Katariina olisi voinut koskaan kuvitellakaan.

-No, olenko minä nainen,

Katariina mutisi miehen olkapäähän. Jon nosti katseensa. Miehen silmissä oli niin äärettömän hellä katse, että Katariinan sydän kiertyi ympäri.

-Minä rakastan sinua,

pääsi hänen huuliltaan. Jon kohotti kätensä ja silitti Katariinan päätä.

-Miksi sinä et sanonut,

Jon mutisi.

-Sanonut mitä,

Katariina ihmetteli.

-Että olet neitsyt.

-Epäilitkö sinä sitä,

Katariina kysyi silmät pyöreinä. Jon näytti nolostuvan.

-No.. Kolli,

mies aloitti ja Katariina alkoi hyristä naurusta.

-Kolli?

Jon näytti entistä nolommalta. Katariina nauroi yhä kovempaa.

-Älä naura,

Jon mutisi vaivaantuneen oloisena.

-Miksi,

Katariina kysyi.

-Koska sinä liikut,

mies vastasi. Katariina ei heti ymmärtänyt koska oli vielä varsin kokematon, mutta hetken päästä hän tajusi miehen kasvavan sisällään. Oivallus sytytti hänen silmänsä.

-Ai siksi,

Katariina mutisi ja kurottautui näykkäisemään miehen kaulaa.

-Catherine,

tämä kuiskasi tukahtuneella äänellä.

-Nämä housut ovat aika kätevät,

Katariina sanoi Jonin kaulaa vasten.

-Niin taitavat olla,

Jon myönsi ja lakkasi taistelemasta. Katariina hyrisi tyytyväisenä.

Jon Viikinki kävi hakemassa viitan, jonka hän oli Katariinan päältä heittänyt tielle. Kukaan ei onneksi ollut kulkenut siitä sillä välillä. Se ei ollut mitenkään outoa, mutta sitä mies ihmetteli Katariinalle, että hevoset olivat kulkeneet heidän lähelleen metsän suojiin ja jääneet rauhassa odottamaan.

-Miksi sinä sitä ihmettelet,

Katariina kysyi.

-Minä olisin luullut niiden juoksevan takaisin linnoitukseen ilman ratsastajia,

Jon sanoi hieman epäröivällä äänellä. Katariina kohautti olkiaan. Hänellä ei ollut mitään tietoa asiasta.

-Meidän täytyy pukea tämä viitta tiukasti sinun päällesi,

Jon huomautti ja punastui samalla. Se taas sai Katariinan hymyilemään leveästi.

-Älä naura minulle nainen,

mies murahti virnistäen takaisin.

-Auta minut satulaan,

Katariina komensi. Jonin kulmat kohosivat hieman hänen äänensävystään.

-Älä nyt vain sano, että sinä todella aiot piestä minua kuin koiraa. Minä varoitan sinua Jon Viikinki. En todellakaan tule vain tyynesti vaikenemaan ja pysymään aloillani jos kajoat minuun kovakätisesti,

Katariina sanoi tyynen rauhallisesti. Tämä sai Jonin muikistelemaan huuliaan.

-Et sinä äskenkään ihan suoranaisesti vaiennut ja pysynyt aloillasi,

mies sanoi ja katsoi häntä ovelasti. Tällä kertaa oli Katariinan vuoro punastua ja varsin helakasti. Tämä taas sai Jonin nauramaan oikein sydämellisesti. Tämänkaltaisessa sanailussa hän tarvitsi aivan ilmiselvästi vähän harjoitusta, Katariina tuumi purren alahuultaan. Jon auttoi Katariinaa ja järjesteli sitten hänen viittansa huolellisesti. Sitten mies seisahtui katsomaan häntä vakavan näköisenä.

-Tiedäthän, että me olemme rikkoneet isäsi käskyä vastaan,

Jon sanoi hiljaa. Katariina nyökkäsi ilme yhtä vakavana kuin miehellä.

-Minun on mentävä hänen eteensä ja vaadittava avioliiton siunausta,

Jon sitten totesi.

-Onko se ihan pakko tehdä,

Katariina kysyi tuntien alkavaa paniikkia.

-Luuletko sinä tosiaan, että minä nukkuisin tämän jälkeen enää ainuttakaan yötä ilman sinua,

mies kysyi katsoen niin kiinteästi Katariinaan, että tämän oli laskettava katseensa.

-Enpä kai,

hän mutisi.

Heidän saavuttuaan linnoitukseen Jon luovutti Katariinan Kollin suojelukseen. Tämä katsoi naista tutkivasti ja Katariina punastui sen katseen alla. Kolli naurahti varsin huvittuneena.

-Vai niin,

mies vain totesi ja talutti sitten Katariinan suojelevasti vaihtamaan vaatteensa.

Piilotettuaan tavarat tuttuun paikkaansa Katariina käveli rouvashuoneeseen ja antautui motkottavan Marien käsiin. Naisen puhe vaikeni äkisti ja kampaava liike loppui. Katariina puri jälleen alahuultaan ja tunsi kiusallisen punan nousevan ties monennenko kerran sinä aamuna kasvoilleen.

-Mitä te olette tehneet,

Marie kuiskasi hänelle kauhuissaan. Huoneessa ei ollut ketään muuta, mutta silti Katariina ensin vilkaisi ympärilleen ennen kuin vastasi.

-Jon Viikinki,

hän sanoi vain lyhyesti. Katariina saattoi tuntea Marien käsien hienoisen vapinan ja sitten tämä alkoi tarmokkaasti vedellä kampaa hänen hiustensa läpi.

-Onneksi teillä on edes sen verran järkeä päässänne,

nainen sanoi matalasti ja tuhahti. Katariina tarttui Marien kampaavaan käteen ja kääntyi katsomaan naista.

-Minä rakastan häntä.

Marien silmät kyyneltyivät Katariinan anovan ja paljaan ilmeen edessä.

-Sillä tavalla se lähtee pikkuinen,

nainen sanoi käheästi. Katariina ei ollut ihan varma mistä Marie puhui. Äkkiä nainen puristi hänen päänsä omaa vatsaansa vasten ja silitti Katariinan poskea.

-Minä niin toivoin teidän säästyvän siltä,

Marie huokaisi kyyneleisellä äänellä.

-Miksi,

Katariina kysyi. Tähän astihan vanha nainen oli päinvastoin antanut ymmärtää, että Katariinan vanhanpiian rooli oli erittäin valitettava onnettomuus, jonka korjaamiseksi olisi käytettävä kaikki mahdolliset keinot. Marie nosti Katariinan leukaa ja katsoi syvälle silmiin. Nainen epäröi ja huokaisi sitten.

-Siksi, että se tekee kipeää,

Marie vastasi. Katariina tiesi ettei nainen ollut tarkoittanut sitä. Hän oli aikonut sanoa jotakin muuta. Marie alkoi jälleen kammata Katariinan tukkaa.

-Minä pelkään tulevani raskaaksi,

Katariina henkäisi hiljaa.

-Mitä pelättävää siinä on? Teillä on kihlattu josta on juuri tulossa ihan virallinen aviomies, mikäli yhtään tunnen Jon Viikinkiä. On sitä paitsi aivan tavanomaista, että kihloissa oleva pari panee liittonsa täytäntöön ennen varsinaista hääyötä. No, tosin on myönnettävä että ei juurikaan ylhäisön piirissä, mutta..,

Marie sanoi jättäen lauseen kesken ja kohautti harteitaan.

-Galiana,

sai Katariina puristettua väkisin kurkustaan ulos. Marie istahti hänen viereensä penkille.

-Ei se yleensä ole sellaista. Galiana oli tehnyt rikoksen ja sai maksaa siitä. Se oli hänelle oikein. Ei teidän tarvitse pelätä Galianan kohtaloa. Tietenkin synnytys sattuu. Se on kyllä minulle mahdottomuus selittää miksi, sillä minä en oikein ymmärrä näitä uskon monimutkaisia kuvioita,

Marie sanoi harkiten ja rypisti viimeisten sanojen kohdalla otsaansa.

-Kas niin, reipastukaahan nyt. Me emme ikinä saa teidän hiuksianne leteille jos puhumme koko ajan,

nainen sitten päätti keskustelun. Katariina ei oikeastaan voinut sanoa saaneensa siitä kovinkaan paljon lohtua.

Marie letitti Katariinan hiukset hyvin huolellisesti ja esitti vankkumattomat mielipiteensä siitä kuinka ja millaisiin vaatteisiin hänen tuli pukeutua. Hallveig oli ilmestynyt rouvashuoneeseen ja kuunteli kaikkea vaieten, tietynlainen osaaottava hymy kasvoillaan. Vihdoin Marie oli tyytyväinen tulokseensa ja hoputti naiset saliin. He astuivat ulos huoneesta hiljaisina. Vähän matkaa heidän kuljettuaan Hallveig pysähtyi. Katariina seisahtui myös ja kääntyi katsomaan naista kysyvästi. Hallveig otti hänet lujaan halaukseen ja hymyili sitten lämpimästi.

-Vihdoinkin,

tämä totesi tyytyväisellä äänellä. Muille sanoille ei oikeastaan ollut tarvettakaan juuri sillä hetkellä.

Naiset astuivat saliin vaivihkaa ja istuutuivat mahdollisimman nopeasti. Katariina ei uskaltanut vilkuilla ympärilleen etsiäkseen Jonia. Sen sijaan hän katsoi Aicelinaa ja tiesi miehen olevan siellä mihin nainen katsoi. Nähtyään tämän katseen suunnan, Katariina osasi tavoittaa Jonin ensi yrittämällä. Miehen katseessa oli kärsimättömyyttä. Katariina tiesi Jon Viikingin ottavan asiansa puheeksi hyvin pian. Se aiheutti jännityksen kouristeluja Katariinan vatsassa. Ne taas muistuttivat häntä siitä, että aamiainen oli jäänyt kokonaan syömättä.

Katariina seurasi kuinka Jon siirtyi Ferisin viereen ja kuiskaili tämän korvaan. Linnanherran otsa rypistyi ja tämä näytti kysyvän norjalaiselta jotakin. Vastaus nostatti Ferisin kasvoille niin hilpeän hymyn, että Katariina tunsi taas kerran vaimean punan värittävän poskiaan. Hallveig hänen vieressään hymyili leveästi kätensä suojassa.

-Sinulta ei taida sitten niin mikään jäädä näkemättä,

Katariina mutisi tälle.

-Ei. Eipä juuri,

Hallveig vastasi varsin itsetyytyväisellä äänellä ja jatkoi myhäilemistään. Katariinaa sen sijaan kirpaisi ajatus siitä, että hetken kuluttua ritari Ramons saisi tietää hänen loukanneen tämän toiveita ja tahtoa pahimmalla mahdollisella tavalla. Jännitys kasvoi niin suureksi, että Katariina tunsi vapisevansa. Feris nousi paikaltaan ja Katariina tiesi hetken koittaneen. Kaikki norjalaiset näyttivät muuttuvan hyvin valppaiksi.

-Kaikki te rakkaat ystävät, jotka olette kokoontuneet tänne, saatte ottaa osaa seuraavaan riemulliseen juhlaan, jonka minä sydämeni pohjasta siunaan.

Tämä herätti heti tyytyväistä kuhinaa väessä. Kaikki olivat valmiit jatkamaan juhlimista. Feris heilautti kättään Jon Viikingille, tämä kumarsi kohteliaasti ja astui keskemmälle.

-Täydellinen ja ritari, Ramons de Minerba. Te olette kihlanneet minulle tyttärenne Catherine Paloman. Nyt pyydän teiltä siunaustanne meidän avioliitollemme, sillä minä olen vahvistanut oikeuteni Catherineen makaamalla hänet ja tässä kaiken hovin edessä tunnustan hänen kunniansa. Tyttärenne oli neitsyt.

Jon Viikinki puhui selkeästi ja katsoi haastavasti Ramonsiin. Salissa kohahti. Ramons oli kalvennut miehen puhuessa. Katariina tunsi punan poskillaan syvenevän eikä häntä todellakaan helpottanut hyvän ystävänsä hilpeys, joka tuntui selkeästi tietynlaisena hytkymisenä. Toisesta suunnasta Katariina taas tunsi huokuvan polttavaa vihaa. Katsomattakin Katariina tiesi sen tulevan Aicelinasta. Tämä oli ollut niin kovasti hänen valittunsa perään ja varma kauneutensa ylivoimaisesta tenhosta, ettei ollut edes ajatellut kenenkään toisen kykenevän astumaan omien pyrkimystensä eteen.

-Varo tuota kissanpentua. Se näyttää pehmeältä ja herttaiselta, mutta tassuissaan sillä on terävät kynnet,

Hallveig kuiskasi Katariinan korvaan. Sen johdosta Katariina ei kyennyt estämään itseään katsomasta Aicelinaa ja antoi kasvoiltaan näkyä kaiken halveksuntansa tätä kohtaan.

-Te keräätte vaikeuksia, pikku prinsessa,

Hallveig mutisi.

-Jos hän aikoo jotakin tehdä, hän tekee sen siitä huolimatta katson minä häneen tai en. Parempi kun näkee etten minä pelkää häntä,

Katariina sanoi katse edelleen Aicelinassa. Naisen katseen myrkky kilpistyi Katariinan jäätävään katseeseen. Hän odotti niin kauan, että Aicelina käänsi katseensa ensin pois.

-Rohkeutesi on sinun voimasi,

Hallveig sanoi hyväksyvästi hiljaa.

Ramons oli ollut hyvin pitkään hiljaa. Ritarit Ramonsin takana olivat alkaneet liikahdella levottomasti.

-Jon Viikinki, te ette jätä minulle paljon vaihtoehtoja,

mies sanoi viimein ja Katariina ei ollut aivan varma mitä tämä sillä tarkoitti. Äkkiä ilmassa tuntui leijuvan niin suuri vaaran tuntu, että sitä olisi voinut leikata veitsellä.

-Rakas setä, on tullut hääjuhlan aika. Jon Viikinki on tehnyt sen mihin hänellä on oikeus. Catherine saattaa olla jo raskaana. Tätä on ihan turha pitkittää. Jon Viikinki ei jaa kanssanne kataariuskoa, kuten ei myöskään Catherine Paloma. Se teidän täytyy vain hyväksyä. Jos te ihan välttämättä haluatte, niin toki te voitte haastaa Jon Viikingin kaksintaisteluun, mutta muut aseelliset välikohtaukset minä kiellän,

Feris puhui tyynesti ja rauhallisesti, mutta silti niin suurella arvovallalla ettei kukaan olisi voinut asettua sitä vastaan. Ei edes ritari Ramons. Katariina näki domina Blanchen astuneen veljensä viereen ja nostaneen rauhoittavasti kätensä tämän käsivarrelle.

-Olette tietenkin oikeassa,

Ramons sanoi jäykästi.

-Kunnioitukseni osoituksena teille ja tyttärellenne, minä luovutan teidän hallittavaksenne norjalaissiirtokunnan maat,

Jon Viikinki kumarsi kohteliaasti. Se oli varsin huomattava lahjoitus, eikä se olisi ollut mitenkään tarpeellinen. Katariina ei ollut mikään typerys. Hän ymmärsi Jonin valmistelevan lähtöä maanmiehineen. He aikoivat palata takaisin Norjaan.