Osa 17

                      Joulukuun puolivälissä alkoi linnan koristelu joulukuntoon. Koska se oli jo Katariinan kolmas joulu linnassa, hän tiesi suurinpiirtein miten kaikki sujuisi. Keittiössä suunniteltiin jo täyttä päätä joulun ruokalistaa. Se olisi tapansa mukaan varsin muhkea. Katariina ajatteli, että nämä ihmiset eivät tienneet nälästä mitään. Heidän eteensä katettiin viimeistään illallisella sellaiset määrät ruokaa, että sillä olisi ruokkinut puoli armeijaa. Katariina tiesi. Hän oli itse keittiössä usein valmistamassa sitä.
Pari päivää jouluvalmistelujen aloittamisen jälkeen tuli linnoitukseen surullinen saattue. Norjalaissiirtokunta oli palanut poroksi ja suurin osa ihmisistä oli tukehtunut savuun ja jäänyt liekkien keskelle. Sinne olivat palaneet Flosi ja Gisli, tummakutriset veljekset. Samoin Ari ja Gunnar, joita myös oli Katariinan aikana tässä linnassa pesty. Jon Viikingin miehistä saapuivat vain Helgi, Haldor, Ketill ja Olvir. Heidän mukanaan tuli Oddin vaimo, Hallveig. Yhtään orjaa ei ollut jäänyt henkiin suuresta talosta. Ne jotka olivat nukkuneet tallissa oli laitettu tien päälle, sillä norjalaisilla ei ollut heille ruokaa eikä suojaa. Sitä ei ollut edes heille itselleen. Vain hevoset olivat kaikesta omaisuudesta jäljellä. Feris de Toges otti eloonjääneet syli avoimena vastaan. Kolli Kivisydän vetäytyi ystäviensä joukkoon ja Katariina antoi hänen surra rauhassa. Hänen omat kätensä olivat niin täynnä työtä ettei hän oikeastaan miestä tällä hetkellä tarvinnutkaan.

Niin Hallveig muutti rouvashuoneen sänkyyn domina Blanchen ja Katariinan seuraksi. Heidän lisäkseen siellä nukkuivat enää Marie, Blanchen oma palvelija ja pari pikkupiikaa. Katariina tarkkaili uteliaana tätä naista. Hallveig oli pitkä kuten Katariina itse ja naisen järkevät ja siistit vaaleat palmikot roikkuivat hänen vyötäröllään. Nainen oli pukeutunut pohjoismaisesti. Hänellä oli alusmekko, jonka kaula-aukko oli kehystetty kauniisti koristellulla nauhalla. Naisella oli isot, pyöreät soljet olkapäillään. Ne pitivät ylhäällä päällyshametta, joka oli yksinkertainen ja suora. Hallveigin vyötärölle oli solmittu vyö, jonka päät roikkuivat hänen hamettaan pitkin. Naisella ei ollut muita koruja. Hallveigin katse oli suora. Hänen päänsä asento oli ylväs ja selkä ryhdikäs. Tässä oli ylpeä nainen, Katariina ajatteli. Sieluntoveri. Juuri nyt hänellä oli kuitenkin liian vähän aikaa tutustuakseen naiseen.

                      Katariina oli Blanchen ja Marien kanssa tarkastamassa liinavaatteita. Piti selvittää mitkä olivat ehjiä, mitkä korjattavissa ja mistä tulisi lumppuja. Kaikki piti kirjata ylös, jotta tavara voitaisiin ostaa kun Jon Viikinki miehineen saapuisi. Jos saapuisi. Katariina ja Marie aukoivat kankaita ja tarkistivat niitä, Blanche kirjasi ylös.

-Minun mielestäni te olette jo riittävästi oppineet keittiöstä,

Blanche äkkiä sanoi. Katariinan pää kääntyi nopeasti.

-Minä nautin siitä domina.

-Elämä ei ole tehty sitä varten, että me vain nauttisimme,

Blanche sanoi väsyneesti ja hieroi kulmiaan.

-Armollinen täti, älkää ottako sitä minulta pois,

Katariina pyysi hiljaisella äänellä, tasaisesti. Ei saanut vinkua. Tämä oli se yksi ainoa kerta kun hän sai pyytää. Jos nainen nyt kieltäisi, toista kertaa ei tulisi. Se olisi epäkohteliasta ja katsottaisiin käskyn uhmaamiseksi.

-Voi Catherine,

Blanche huokaisi ja Katariina odotti sanomatta sanaakaan, sydän jyskyttäen. Vapisevin käsin hän auttoi Marieta viikkaamaan lakanan.

-Katsotaan joulun jälkeen tarkemmin,

Blanche sitten päätti. Se oli melkoinen armonaika lisää, sillä joulua juhlittiin neljäkymmentä päivää aatosta eteenpäin. Joulun juhlinta päättyisi vasta helmikuun alussa. Se oli ollut alunperin jonkin pakanajuhlan päivä, mutta sille oli annettu kristillinen merkitys. Katariina hymähti tälle kristillisyydelle, sillä kataarien usko oli hänen mielestään yhtä kaukana kristitystä kuin taivas maasta.

-Se oli viimeinen lakana,

Marie totesi. Domina Blanche nousi ylös hitaasti. Katariinan mielestä nainen oli alkanut vaikuttaa välillä kovasti väsyneeltä.

-Huomenna koristellaan linnan sali vihreillä puun oksilla,

Blanche sanoi ja hymyili sitten rauhoittavasti.

-Älkää näyttäkö noin huolestuneelta. Minä olen jo neljänkymmenenseitsemän ikäinen. Kyllä se alkaa jossain tuntua,

Blanche hymyili niin tyttömäisesti, että Katariinan huoli suli pois. Melkein kokonaan.

-Catherine,

Blanche sanoi ja tarttui häntä kädestä heidän astuessaan ovesta ulos. Nainen katsoi häneen ylöspäin ja näytti hyvin tyyneltä.

-Minä luotan teidän selkeään järkeenne kuin kallioon tämän linnan alla. On kuitenkin asioita, joille edes te ette voi mitään,

domina sanoi lempeästi. Katariina ei kysynyt mitä nainen tarkoitti. Hän tiesi. Blanche antoi Katariinalle synninpäästön ennen kuin kyseistä syntiä oli edes tapahtunut ja käski hänen samalla astua taakse. Se ei ollut hänen vastuullaan. Äkkiä Katariina tiesi, että jos jompikumpi heistä nyt pukisi asian sanoiksi, se olisi totta ja heillä olisi velvollisuus. Se velvollisuus merkitsisi Elianorin kuolemaa.

                      Joulua juhlittiin kuin viimeistä päivää. Pöydät notkuivat täynnä ruokaa. Oli vartaassa paistettua karjua, paahdettua viiriäistä ja taikinakuoren sisään piilotettua kanaa ja riisiä. Riisi oli keitetty mantelimaidossa, maustettu sokerilla ja annettu saota puuroksi. Tarjolla oli jonkinlaisen peuraeläimen lihaa miesten käytyä metsällä vähän aikaa sitten. Kastikkeita löytyi useaa eri makuista ja lisukkeena oli keitettyä porkkanaa ja kaalia, sipulia ja parsaa. Sekä tietysti naurista. Katariina alkoi olla sitä täynnä kurkkuaan myöden ja näki usein unta perunasta. Kaloja oli ainakin viittä eri lajia ja niille oli omat kastikkeet. Erilaisista lihoista oli tehty monenlaisia pasteijoita ja jälkiruuaksi oli tarjolla kuivattuja luumuja kiisselissä, paahdettuja kastanjoita ja joitakin pähkinöitä, joista Katariina ei ollut ihan perillä mitä ne olivat. Sen lisäksi oli tietenkin joka puolella suuret määrät olutta, viiniä ja simaa.

Ihmiset röyhtäilivät ja sikailivat. Se oli aivan tavallista ja normaalia käytöstä. Katariina mietti miltä näistä itseään hienostuneina pitävistä ihmisistä mahtaisi tuntua jos heidät kuljetettaisiin keskelle 1900-luvun lopun hillitysti käyttäytyviä ihmisiä. Ehkä heiltä putoaisivat suomut silmiltä eivätkä he enää pitäisi itseään niin kovin erinomaisina. Sitten Katariinaa nolotti. Hän tässä juuri parhaillaan sortui pitämään itseään erinomaisempana ja parempana. Oli totta, että nämä ihmiset käyttäytyivät kuin lapset. Varsinkin miehet. Heidän sallittiin, jopa oletettiin olevan hillittömiä ja kiihkeitä. Eivät he tienneet muusta. Katariinan olisi vain yritettävä kärsivällisesti kestää, jotta voisi suorittaa loppuun tehtävän, jota metsä häneltä odotti.

Mies hänen vieressään huitaisi oluensa kumoon ja sitä lensi Katariinan vaatteille. Ole tässä sitten kärsivällinen, niin, Katariina ajatteli ärtyneesti. Hameet täytyisi pestä ja niiden kuivuminen näin talvella veisi ikuisuuden. Blanche antoi naisille merkin, joka tarkoitti sitä, että heidän oli poistuminen paikalta. He tottelivat tyytyväisinä, sillä kukaan ei halunnut itselleen käyvän kuten Katariinalle.

Rouvashuoneessa Marie auttoi vaatteet hänen yltään ja kehotti menemään suoraan vuoteeseen. Nainen kömpi sinne itse hetken päästä ja asettui Katariinan selän taakse. Katariinan mielessä välähti, että Marie oli vielä vanhempi kuin domina Blanche. Seuraavaksi vuoteeseen kapusi rouva itse ja hänen jälkeensa tuli Hallveig. Blanchen palvelija veti verhot kiinni ja kapusi piikojen kanssa vuoteeseen. Naiset sulloutuivat mahdollisimman lähekkäin. Se oli aluksi ollut Katariinasta ahdistavaa, mutta varsinkin näin talvella toisen ihmisen ruumis toi yllättävän paljon lämpöä kalseiden ja kosteiden vuodevaatteiden keskellä nukkuessa. Tyytyväisenä Katariina vaipui uneen.

                      Seuraava aamu valkeni ja normaalit rutiinit alkoivat. Katariina istui letitettävänä ja puhdisti hampaitaan. Ilma ei ulkona ollut sillä tavoin kylmä kuin Suomessa talvisin, mutta sateet muuttivat linnan koleaksi ja ikkunan reunoista tuuli tunkeutui seinien sisälle. Katariina värisi hameissaan, sillä niiden alla ei ollut mitään mikä olisi lämmittänyt, paitsi villaiset sukat. Katariina oli omiinsa neulonut niin pitkät varret, että ne ulottuivat reiden puoliväliin asti. Hän sai ne pysymään ylhäällä sitomalla reisiensä ympärille narun. Hallveig istui Katariinaa vastapäätä ja katseli tyynenä hiusten letittämistä. Nainen oli näppärästi jakanut itse hiuksensa kahtia ja letittänyt ne kahdelle paksulle ja tiukalle letille. Hallveig ei käyttänyt huivia, vaikka Katariina oletti sellaisen hänelle kuuluvan. Katariina rohkaisi mielensä ja päätti puhua naiselle ruotsia. Hän ei ollut varma kuinka paljon tämä ymmärtäisi hänen puheestaan.

-Oletteko viihtyneet linnassa,

Katariina kysyi. Naisen kasvoilla käväisi hämmästynyt ilme.

-Sinä puhut omituisesti,

Hallveig sanoi. Katariina virnisti.

-Niin minulle aina sanotaan.

-Missä sinä olet oppinut puhumaan meidän kieltämme,

nainen kysyi.

-Suomessa. Siksi minä puhun niin erikoisesti. En osaa sitä kovin hyvin,

Katariina selitti pahoitellen. Hän huomasi, että se kaikki oli itseasiassa aivan totta. Katariina aisti naisessa tapahtuvan muutoksen. Hän ymmärsi, että Hallveig tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, kun kaikki hänen naisystävänsä olivat poissa. Nyt naisen edessä oli kuitenkin joku joka puhui hänen kieltään, vaikkakin erikoisesti. Katariinan ja Hallveigin välille muodostui äänettömästi side. Naisen silmissä Katariina näki syntyvän luottamuksen ja päätöksen. Hallveig nyökkäsi vakavana.

-Minä opetan sinua,

tämä sanoi. Äkkiä Katariina tunsi niin suurta onnea, että hän melkein nyyhkäisi. Vaikka aika, jossa he olivat kasvaneet erotti heitä, he olivat molemmat yhtä vieraita tässä ympäristössä ja heitä yhdisti skandinaavisuus.

Siitä alkoi sitten Katariinan ja Hallveigin ystävyys. He kävelivät yhdessä ulkona ja tekivät töitä keittiössä. Hallveig opetti Katariinalle sanoja ja he keskustelivat mahdollisimman paljon pohjanmiesten kielellä. He polvistuivat vierekkäin kataarien hartaudessa ja näyttivät molemmat yhtä kunnioittavilta, vaikka todellisuudessa heitä ei kyseinen usko kiinnostanut. Hallveig kertoi elämästä Norjassa ja kuinka hän oli tutustunut mieheensä Oddiin. Aina aika ajoin Katariina näki Hallveigin katsovan häntä oudosti ja hän oletti naisen tietävän Jon Viikingin kihlauksesta hänen kanssaan. Siitä ei kuitenkaan koskaan sanottu sanaakaan, koska Katariina itse ei ottanut sitä puheeksi.

                      Domina Blanche nousi portaita tornihuoneeseen. Se oli hänen oma yksityinen paikkansa, jossa kukaan ei häntä häirinnyt ellei hän itse niin halunnut. Blanche oli aikanaan vain ilmoittanut miehelleen Ebratz de Togesille, että hän halusi oman tilansa ja niin oli linnanrouva ottanut itselleen yhden huoneen. Se oli korkean tornin ylin huone ja sen etuna oli se, että siellä oli oma takka. Ebratz oli alistunut tähän, kuten kaikkeen muuhunkin. Domina Blanche oli saanut hyvin itsevaltiaan ottein hallita linnaa ja sen maita, jotta Ebratz sai keskittyä siihen mikä tälle oli tärkeintä: juomiseen.

Blanche oli ollut kolmentoista kun hänet oli naitettu miehelleen. Hän ei olisi sitä erityisemmin halunnut, mutta koskaan hänelle ei ollut tullut mieleenkään vastustaa vanhempiaan. Nämä olivat antaneet hänelle niin paljon. Niinpä Blanche oli tullut tähän linnoitukseen ja asettunut miehensä alle. Tämä oli suorittanut tehtävänsä hyvin, sillä jo viidentoista vanhana Blanche oli äiti ja Ebratzilla oli perijä. Tässä vaiheessa nuorelle rouvalle oli jo selvinnyt miehensä valitettava heikkous. Velvollisuudesta hän kuitenkin asettui vielä vähäksi aikaa tämän maattavaksi, jotta olisi toisen pojan synnytettyään turvannut linnan tulevaisuuden, mutta tuloksena oli vaivainen tyttö, Elena.

Hyvin poikkeuksellisesti Ebratz oli kiintynyt tyttäreensä ja istutti tätä miesten joukossa näiden ryypätessä. Blanche antoi asian olla aina siihen asti, kunnes Elena sai ensimmäisen vuotonsa. Silloin tyttö otettiin naisten valvovien silmien alle. Jo kauan ennen tätä oli domina kieltäytynyt miehensä vuoteesta, eikä sitä kataaripiireissä katsottu kovin pahalla. Varsinkin hänen veljensä Ramons oli suorastaan haltioitunut sisarensa selibaatista. Blanche ei hennonut sanoa tälle, että sen syyt olivat huomattavasti maallisemmat kuin veljen ylevä mieli oletti. Sen sijaan hän paistatteli kaikessa rauhassa veljensä ihailun ja rakkauden valossa ja antoi tämän pitää kauniin kuvansa sisarestaan.

Blanche oli ollut vain seitsemäntoista ikäinen kun hän oli ottanut linnan enemmän tai vähemmän haltuunsa. Ebratz oli saanut lentää sivuun kuin ärsyttävä roska. Sen verran Blanche toki ymmärsi, että oli järkevämpää antaa muiden kuvitella hänen miehensä tekevän kaikki päätökset ja hallitsevan laajoja maa-alueitaan. Jos olisi tullut ilmi, että linnanherra on vain heikko vätys ja kaikkea piti yllä vieläkin halveksitumpi nainen, olisi Togesia varsin pian odottanut piiritys, joka olisi saattanut tulla jopa näinkin valloittamattomalle linnoitukselle kohtalokkaaksi. Blanche ei todellakaan uskaltanut luottaa siihen, että hänen hallinnointiinsa olisi suhtauduttu vakavasti. Ei edes siitä huolimatta, että Oksitanian alueella oli muutamia varsin kunnioitettuja naisia, jotka tällaista tehtävää hoitivat. Niinpä hän piti parempana ohjata kaikkea kulisseista ja hoitaa samalla puutarhan siihen kuntoon, että se kestäisi edes jonkinlaista piiritystä jos huonosti sattuisi käymään.

Blanche huokaisi näille mietteille. Aina silloin tällöin menneisyys tuli liki. Se ei ollut mikään ihme, sillä olihan hän jo reilusti yli neljänkymmenen ja se oli paljon enemmän kuin keskimääräinen naisten elinikä. Domina riisui huivinsa ja asettautui huoneen vuoteelle tyynyjä vasten nojaamaan. Ei hän täällä koskaan nukkunut. Se oli vain pientä levon ylellisyyttä varten tänne tuotu. Samassa ovi avautui ja Ramons astui sisään.

-Rakas veli, te pääsitte yllättämään minut pienen ylellisyyteni hetkenä,

Blanche hymyili tälle silmät raollaan. Ramons katsoi vähän häkeltyneenä ympärilleen, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt sisarensa lepäävän.

-Antakaa anteeksi Ramons. Minä olen kuitenkin jo vanha ja alan väsyä,

Blanche sanoi hieman kitkerästi. Veli liikahti heti ja istahti hänen vierelleen.

-Älkää sanoko noin rakas sisar,

Ramons kiirehti estelemään.

-Voi Ramons, se on totta. Ensimmäiset hennot rypyt ovat jo ilmestyneet minun silmieni ympärille,

nainen melkein kuiskasi.

-Te ette näytä vanhalta. Ette lainkaan,

Ramons kiisti. Blanche laski kätensä veljen kädelle ja sipaisi sitä kevyesti.

-Te olette niin kiltti minulle Ramons.

Veli otti sisarensa käden varovasti omaansa ja painoi sen selkämykselle huulensa. Blanche tunsi miehen hengityksen hieman kiihtyvän.

-Ramons,

Blanche mutisi ja hän tunsi tutun kouristuksen jalkojensa välissä. Tämä leikki oli jatkunut niin kauan, ettei Blanche enää muistanut milloin se oli alkanut. Hän tiesi veljensä haluavan häntä epätoivoisesti ja hän itse halusi tätä vielä enemmän. Blanche ei kuitenkaan koskaan ollut tehnyt elettäkään paljastaakseen tätä Ramonsille, ettei veli kavahtaisi pois. Niin kauan kuin tämä kuvittelisi, että hän oli tietämätön veljensä haluista ja itse niihin viaton, Ramons tulisi hänen luokseen. Tällä kerralla Blanche aisti kuitenkin hienoisen muutoksen veljensä käytöksessä. Koska hän oli jaksanut odottaa tähänkin asti, hän odottaisi vielä tämänkin hetken nähdäkseen, astuisiko Ramons viimein yli sen rajan ja tunnustaisi tunteensa. Blanche rakasti häntä, intohimoisesti.

-Blanche,

veli sanoi ja nainen kuuli hänen äänessään nousevan kiiman. Blanche makasi liikkumatta, vain nouseva rinta paljasti hänen olevan elossa. Ramons käänsi Blanche käden ja suuteli tätä kämmeneen. Naisen huulet raottuivat tahdottomasti. Hän tunsi olevansa hirvittävän paineen alla yrittäessään olla liikkumatta ja pelästyttämättä Ramonsia. Mies voihkaisi hiljaa ja painoi huulensa Blanchen ranteelle. Sitten tämä nosti päänsä ja siirsi toisen kätensä Blanchen nilkan päälle. Nainen tunsi voitonriemun alkavan laukata sisällään. Hän varoi silti vielä liikkumatta. Ramons oli ottanut yhden askeleen liian pitkälle voisi silti perääntyä minä hetkenä tahansa.

Mies liikutti kättään hitaasti ylöspäin ja Blanche tunsi kankaan nousevan käden mukana. Hänen omakin hengityksensä alkoi kiihtyä. Viimein Ramons ei kyennyt estämään itseään vaan kumartui Blanchen puoleen ja suuteli tätä varovasti. Nainen vastasi suudelmaan.

-Antakaa anteeksi Blanche,

mies kuiskasi nälissään.

-Te haluatte tätä. Minä annan teille itseni,

Blanche mutisi takaisin. Ramonsin halu nousi niin kovaksi ettei hän enää kyennyt lopettamaan ja Blanche sai lopultakin täyttymyksen rakkaudelleen.
Ramons makasi Blanchen vieressä ja nainen silitti tämän hiuksia.

-Minä olen niin äärettömän pahoillani,

mies kuiskasi tunnontuskissaan.

-Älkää, Ramons.

-Se on synti,

mies sanoi onnettomana.

-Me olemme molemmat puhtaita. Te tiedätte sen. Meidän välillämme tämä ei koskaan voi olla synti,

Blanche sanoi hellästi. Ramons kääntyi katsomaan häntä.

-Uskotteko todellakin niin?

-Täydestä sydämestäni,

nainen vastasi kiihkeästi. Mies mietti pitkän tovin.

-Te olette varmaan oikeassa. Teidän täytyy olla. Minä tiedän, että en voi olla tulematta uudestaan,

Ramons nyyhkäisi. Nainen tunsi kuinka ankarasti mies halusi uskoa tähän mielettömyyteen. Blanche hymyili rakkauden kyynelten valuessa hänen silmistään ja tuuditti miehen uneen.