Osa 4

                      Katariina oli kuristavan kauhun vallassa. Hän oli pysähtynyt puron varrelle juomaan saadakseen tyhjään vatsaansa jotakin täytettä. Sen jälkeen hän oli pikaisesti pessyt pikkuhousunsa ja nostanut ne pensaan oksille kuivumaan. Hän oli vaipunut mietteisiinsä puun juurelle eikä metsä ollut varoittanut häntä millään tavalla. Päin vastoin se oli peittänyt kaikki äänet ja Katariina oli havahtunut vasta siihen, kun miekka päästi metallisen sihinän tullessaan ulos huotrastaan. Kauhuissaan hän oli nostanut katseensa, nähnyt teräksen välähtävän ja sitten oli mennyt armeliaasti taju.

Seuraava mihin Katariina oli havahtunut, oli hevosen haju ja raudan. Hän tajusi olevansa ritarin edessä istumassa, sidottuna tähän kiinni. Mies haisi voimakkaasti raudalle ja sen alta lemahti vielä vahvempi hienhaju. Katariina sai käyttää kaiken keskittymiskykynsä, jotta ei olisi oksentanut. Vähän ajan päästä hän sai jotenkin vatsansa hallintaansa ja se lakkasi kouristelemasta. Silloin hän ehti keskittyä hieman siihen, mitä näki hupun alta.

Lähestyvän linnoituksen koko oli ahdistava. Se näytti muuttuvan sitä suuremmaksi mitä lähemmäksi he pääsivät. Muurit oli rakennettu harmaasta kivestä ja kauempaa niiden pinta näytti täysin sileältä. Sieltä ei ihan äkkiä juostaisi karkuun, Katariina ajatteli.

Kun laskusillan kansi jymisi hevosten kavioiden alla, se kuulosti Katariinasta aivan elokuvien kohtalokkaalta rummutukselta. Portista sisään ratsastettaessa saattoi nähdä, että muuri ei ollut vain korkea vaan myös ällistyttävän paksu. Katariina ei ollut koskaan tajunnutkaan kuinka paksuksi linnojen muurit rakennettiin. Ehkä se johtui siitä, että hän oli nähnyt niitä aina ennen vain raunioina. Eikä hänellä ollut aikaisemmin ollut pakenemista koskevia intressejä.

Sisäpihat rakennuksineen lamaannuttivat Katariinan lopunkin tahdon. Joka puolelle hyöri niin paljon ihmisiä, että hän tunsi suorastaan halvaantuvansa kuristavasta pelosta. Ensimmäisellä sisäpihalla hän oletti heidän tulleen jo linnan eteen, sillä rakennus hänen edessään oli suunnattoman iso. Ritari ei kuitenkaan pysähtynyt ja hetken päästä Katariina saattoikin haistaa erehtyneensä. Näistä rakennuksista huokui eläinten ja lannan haju. Heidän päästessään sisemmän portin läpi Katariina hetken aikaa ajatteli menettävänsä tajuntansa uudestaan, sillä hänen edessään kohosi jykevä linna. Sitä ei voinut juuri sirorakenteiseksi väittää, vaikka siihen aivan ilmeisesti oli yritetty saada aikaiseksi jonkinlaista lennokkuutta kaarien ja pilareiden avulla. Katariinasta se onnistui kuitenkin näyttämään aivan epäilyksettä vankilalta.

Kun hänet sitten viimein laskettiin alas hevosen selästä, hänen jalkansa tuntuivat tärisevän niin, että Katariina pelkäsi niiden pettävän hänen allaan. Ritari kysyi häneltä jotakin. Se kuulosti ärsyttävästi tutulta, mutta hän ei kertakaikkiaan kyennyt sitä ymmärtämään. Mies toisti kysymyksen ja epätoivo uhkasi purkautua kyynelinä. Äkkiä hän kuitenkin aisti, että mies ei pitäisi siitä jos hän itkisi, joten hän kertakaikkiaan vain pakotti kyyneleensä pois. Kun ritari lähti kävelemään, tarttui tämän palvelija Katariinaa hihasta. Miehen rauhalliset silmät katsoivat hänen sieluunsa asti ja hellävaroen tämä ohjasi hänet astelemaan tietyn matkan päässä ritarista. Katariina tajusi, että ilman tätä viisasta palvelijaa tai asemiestä hän olisi tehnyt vakavan käytösvirheen ja astellut ritarin rinnalle.

Linnan saliin astuminen laittoi kaikki hätäkellot soimaan Katariinan sisimmässä. Hän saattoi tuntea sen, että täällä vaani vaara. Tämä paikka tulisi olemaan hänelle vaarallisempi kuin metsä, jossa häntä oli uhannut vain kuoleminen nälkään. Sen lisäksi hän joutuisi keskelle sellaista elämää, josta hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa eikä kokemusta. Ylipäätään kaikki mahdolliset historiankirjoitukset menneiden aikojen elämästä olivat parhaimmillaankin spekulatiivisia. Jopa säilyneiden kirjoitustenkin tulkitseminen oli tietyllä tavalla kyseenalaista, sillä aikansa ihmiset olivat olleet koko ajatusmaailmaltaan ja katsantokannaltaan suorastaan valovuosien päässä nykyihmisistä. Katariina pysähtyi siihen ajatukseen ja oli hetken aikaa mennä aivan todella sekaisin nykyisen hetken ja nykyihmisen välillä ja päätti vastedes ajatella aikaa erillisinä vuosisatoina.

Huppunsa varjoista Katariina silmäili nopeasti ympäristönsä. Järkytyksekseen hän tajusi, että hänen paljaiden jalkojensa alla oli kylmä maalattia. Salin peräosaan oli rakennettu laaja koroke ja se oli peitetty kivilaatoin. Ainoa matto oli sen miehen edessä, joka näytti istuvan jonkinlaisella valtaistuimella. Sellainen mielikuva Katariinalle siitä ainakin tuli. Tuoli oli muhkean kokoinen ja taidokkaasti veistelty kuviolliseksi. Katariina mietti levottomana, että saattoiko hän tosiaan olla juuri parhaillaan kuninkaan edessä?

Takaseinällä oli suunnaton takka. Sen lämmitysarvo oli varmaan mitätön, Katariina oletti. Takasta vasemmalla oli kolmen ihmisen ryhmä; se istuva mies sekä kaksi naista. Muut ihmiset istuivat lähistöllä ilmeisesti jonkinlaisilla penkeillä. Kaikki taisivat olla miehiä. Katariina ei uskaltanut katsella heitä edes huppunsa suojista vaan suuntasi huomionsa salin naisiin.

Toinen, nuorempi, oli selvästi raskaana. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta ja tuntui kuin kasvava lapsi olisi imenyt hänestä viimeisetkin lihat luiden päältä. Jotain siinä oli todella väärin, Katariina mietti. Hänen paras ystävänsä oli saanut lapsen 17-vuotiaana eli tämä oli ollut teiniäiti. Virpi ei ollut missään vaiheessa näyttänyt yhtä kamalalta kuin tuo nyt hänen edessään seisova nainen. Vanhempi nainen näytti lempeältä. Hänkin oli hyvin hoikka, mutta vaikutti terveeltä. Tässä oli tämän linnan varsinainen rouva, päätteli Katariina. Naisen yllä oli pitkä, sininen vaate, jonka alta näkyi punainen aluspuku. Päällimmäisen puvun hihat levisivät ja viistivät melkein maata. Naisen vyötärölle oli sidottu leveä nahkavyö, josta roikkui nippu avaimia ja jotain muita esineitä, joista Katariina ei ollut aivan varma. Naisen hiusten ympärille oli sidottu huivi, joten hänellä ei ollut aavistustakaan minkä väriset ne mahtaisivat olla. Huivia piti paikoillaan hopeinen pääpanta, josta roikkui jotain helyjä ja killuttimia.

Samassa ritari astui Katariinan viereen ja repäisi hupun hänen päästään. Mies kouraisi Katariinan niskaa ja nosti loput hiukset hänen pukunsa päälle. Se sai Katariinan värähtämään. Se mistä hänen sydämensä kuitenkin seisahtui, oli ääni, jonka miehet penkeiltään päästivät. Viime hetkellä Katariina sai naulittua itsensä paikoilleen, kun pakokauhu uhkasi laittaa hänet kääntymään kannoillaan ja juoksemaan ovesta ulos. Suomalainen sisu kuohahti esiin ja ylpeästi hän nosti leukansa pystyyn ja oikaisi selkänsä. Vanhemman rouvan silmien ilme pakotti Katariinan katsomaan häneen. Tämän naisen edessä hänen pitäisi nöyrtyä tai huonosti kävisi, Katariina äkkiä ymmärsi. Ennen kuin hän ehti edes ymmärtää tai sen kummemmin ajatella asiaa, oli hän jo ottanut askeleet ja polvistui naisen eteen. Kun nainen nosti häntä leuasta ja katsoi syvälle silmiin, Katariina tiesi valinneensa viisaasti. Sitten raju nälkä ja kaikki järkytykset yhteensä saivat hänet toistamiseen menettämään tajuntansa.

                      Tultuaan tajuihinsa Katariina huomasi makaavansa kohtuullisen pehmeällä vuoteella. Hän antoi katseen lipua vuoteen yksityikohdissa, sillä se oli niin erikoinen. Vuode oli valtavan kokoinen. Katariina ei pystynyt äkkiseltään arvioimaan kuinka monta ihmistä siihen mahtuisi nukkumaan kerrallaan. Vuoteen kulmissa oli paksut, koristeelliset pylväät. Pylväiden väleissä oli seinät, joten vuoteen ulkopuolelle ei nähnyt. Vuoteessa oli myös katto. Ainoastaan yksi seinusta oli osittain auki ja se antoi huoneeseen päin. Tällä seinustalla oli paksut verhot. Ne olivat kauniisti kirjotut ja laskeutuivat lattialle asti. Katariinan yläselän ja pään alle oli koottu melko kovia tyynyjä, joten hän makasi puolittain istuvassa asennossa. Kääntäessään päätään huonetta kohti, astui hänen vierelleen välittömästi vaatimattomasti pukeutunut nainen. Äänensävystä päätellen nainen antoi käskyn jollekin. Sitten hän istuutui Katariinan viereen ja koetteli hänen otsaansa, tutki silmiä, suuta ja käsiä. Samaan aikaan kun nainen lopetti tutkimuksensa, astui vuoteen vierelle nuori tyttö, joka piti käsissään höyryävää kulhoa. Siitä levisi niin herkullinen tuoksu, että Katariinan vatsa vastasi siihen välittömästi. Katariinaa tutkinut nainen naurahti tyytyväisenä. Hän otti kulhon tytön kädestä. Katariina yritti vaistomaisesti nousta istumaan, mutta nainen työnsi hänet päättäväisesti takaisin. Katariinan hämmästykseksi ja nöyryytykseksi nainen alkoi syöttää häntä kuin pientä lasta. Kulhossa oli jonkinlaista lihalientä. Se oli hyvin suolaista ja siinä maistui voimakkaasti joitakin mausteita, joita Katariina ei kyennyt äkkiseltään määrittelemään. Katariinan nälkä oli niin kova, että hän lakkasi kärsimästä syötetyksi tulemisen tuomasta alennuksen tunteesta ja keskittyi vain nielemään. Nainen hymyili hyvin tyytyväisenä potilaansa ruokahalulle ja kannusti häntä syömään enemmän. Katariinan olisi tehnyt kovasti mieli saada jotakin pureskeltavaa, mutta he taisivat olettaa hänen olevan niin huonossa kunnossa, ettei hänelle sellaista vielä annettaisi. Kulhon tyhjennyttyä nainen ojensi sen samaiselle tytölle, joka kulhon oli tuonutkin ja tyttö ojensi naiselle vuorostaan pienen kolpakon. Nainen kehotti elein ja sanoin Katariinaa istumaan ja ojensi kolpakon sitten hänen käsiinsä. Katariina haistoi sitä varovasti. Olutta. Miten ihmeessä hän saisi sen alas? Katariina pakottautui maistamaan sitä. Siinä oli mieto maltainen maku. Katariina muisti äkkiä lukeneensa jostain, että naisille tehtiin omaa olutta tai jotakin sinne päin. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin vahvan makuista, joten hän saisi sen varmastikin juotua. Eikä sitä ollut kovin paljon.

Vaikka olut oli todella mietoa, se nousi ihan hivenen Katariinalla päähän ja hän nojautui tyynyihin juotuaan kolpakon tyhjäksi. Nainen otti tyhjän astian häneltä ja taputti hyväksyvästi kädelle. Sitten hän poistui. Katariina olisi oikein mielellään jäänyt vähäksi aikaa siihen makailemaan ja mietiskelemään ja jäsentelemään kaikkea kokemaansa, mutta se ei tainnut käydä päinsä. Linnanrouva astui vuoteen vierelle ja kehotti eleillään häntä istumaan. Katariina nousi varovasti ja laski jalkansa vuoteen ulkopuolelle roikkumaan. Vuode oli niin korkea, että edes hänen jalkansa eivät suoriltaan ylettäneet lattialle.

Lattia oli tehty puusta. Ne näyttivät massiivisilta hirsiltä, mutta Katariina ei ollut ihan varma olivatko ne niitä. Lattialle oli levitelty useita mattoja ja lampaiden taljoja. Huoneen toisessa reunassa oli suuri pöytä, jonka molemmin puolin oli yksinkertaiset pitkät penkit. Pöydän päädyssä oli koristeellisempi käsinojallinen tuoli, emännälle arvatenkin. Tai mistä hän tiesi millä nimellä täällä naista kutsuttiin, Katariina mietti. Huoneen ulkoseinässä oli suuri ikkuna, jossa oli lasi. Se ei äkkiseltään vaikuttanut kovin laadukkaalta, mutta piti varmaankin sateen ulkopuolella. Ikkunan molemmin puolin oli raskaat ja koristellut verhot. Katariinalle tuli sellainen tunne, että tämä ei tainnut olla ihan tavanomainen linna. Jotenkin hänelle oli jäänyt sellainen kuva, että linnoissa ei yleensä ollut ikkunalaseja. Tai ehkä hän oli väärässä ja niin saattoi olla koko tutkimuskin. Tässä vaiheessa Katariina huomasi mielensä hyväksyneen sen, että jollakin ihmeellisellä tavalla hän oli todellakin siirtynyt menneisyyteen. Hänen nähdäkseen hyväksyminen oli oikeastaan tapahtunut häiritsevänkin nopeasti. Pitäisiköhän siitä olla huolissaan?

Muita huonekaluja huoneessa ei sitten ollutkaan, paitsi muutama suuri raskastekoinen arkku seinien vierustoilla. Niissä oli tasaiset kannet ja niiden päällä tyynyjä, joten arkkuja varmaan käytettiin myös penkkeinä. Tyynyjä oli muutenkin joka puolella. Niitä oli suuria ja pieniä ja yhteistä niille kaikille oli koristeellisuus. Tämä huone taisi olla tarkoitettu linnan naisille, Katariinalla välähti. Tässä huoneessa hän saattaisi olla kohtuullisen turvassa jos vain oppisi tarpeeksi nopeasti käyttäytymään.

Linnanrouva kosketti häntä kevyesti kädelle ja kysyi jotakin. Katariinalla oli jälleen tunne, että hänen pitäisi periaatteessa ymmärtää kysymys, mutta jotenkin se ei vain auennut. Katariina pudisti kevyesti päätään, kasvoillaan mahdollisimman neuvoton ilme. Nainen kosketti rintaansa ja sanoi:

-Blanche.

Oivallus! He halusivat tietää hänen nimensä!

-Katariina.

Nainen päästi kysyvän äännähdyksen, joten Katariina osoitti itseään ja toisti nimensä.

-Catherine,

nainen toisti kysyvästi. Katariina hymyili säteilevästi ja vastasi ranskaksi kyllä. Nainen hätkähti hieman.

-Puhutteko ranskaa,

Blanche sanoi, mutta kysyi sen varsin erikoisella ranskan kielellä. Se oli tietenkin ranskaa noin tuhat vuotta sitten, joten hänellä tulisi varmasti vaikeuksia ymmärtämisen kanssa, Katariina mietti.

-Hieman,

Katariina vastasi varovasti. Hän tajusi, että nyt oli äkkiä keksittävä jotakin ja laitettava luova mielikuvitus täydelle teholle. Hän voisi teeskennellä osittaista muistinmenetystä! Sillä hän välttyisi vastailemasta kiusallisiin kysymyksiin, joihin hän ei millään ehtisi keksiä loogisia ja järkevältä kuulostavia vastauksia! Se antaisi hänelle aikaa järjestää jonkinlainen kohtuullisen normaalilta kuulostava selitys omituiseen tilanteeseensa.

-Mistä olette,

Blanche oli näköjään päättänyt pysyä mahdollisimman yksinkertaisessa kielessä.

-Kaukaa pohjoisesta,

Katariina vastasi, sillä aivan viime hetkellä hänen mieleensä tuli, että Suomea ei tainnut olla olemassakaan vielä sillä nimellä. Kai. Olisiko Suomi tällöin ollut Ruotsin Itämaa? Blanchen kasvoille syttyi ymmärryksen valo.

-Siksi siis puhutte niin omituisesti ranskaa,

hän kysyi. Nainen antoi hänelle täydellisen alibin ennen kuin hän oli edes itse ehtinyt ajatella niin pitkälle! Katariina hymyili helpottuneena ja nyökkäsi.

-Miksi te olitte yksin metsässä,

Blanche kysyi sitten ja Katariina näki naisen kasvojen jännittyvän. Se oli ihan hiuksenhieno muutos, mutta tilanne tuntui antaneen Katariinalle jonkinlaisen äärimmilleen virittyneen valveustilan, joten hän huomasi sen. Tähän kysymykseen hän ei kykenisi vielä vastaamaan. Blanche tuntui katsovan hänen kasvojaan yhtä tarkasti kuin hän tämän. Katariina epäröi.

-Minä en tiedä,

hän vastasi viimein.

-Ette tiedä,

Blanche ihmetteli.

-En pysty muistamaan,

Katariina valehteli ja oli varma siitä, että nainen taatusti huomasi sen. Blanche päästi ymmärtävän äännähdyksen johon saattoi olla sekoittunut hieman epäuskoakin. Katariina ei ollut aivan varma. Hän yritti näyttää mahdollisimman luontevalta. Blanche kurotti taputtamaan häntä kädelle,

-Ehkä niin. Muistatte varmaan jonakin päivänä.

Katariina melkein huokaisi helpotuksesta ymmärtäessään viimein naisen sanat. Hänen täytyi pinnistellä hurjasti tajutakseen puhetta ja joitakin sanoja hänen täytyi vain kertakaikkiaan tulkita.

-Tiedättekö missä olette,

Blanche kysyi sitten äkkiä. Katariina pudisti päätään.

-Tämä maa on Oksitania ja tämä linnoitus on Togesin linnoitus. Meidän kielemme on oksitaani.

Oksitania? Katariina oli jokseenkin varma, ettei ollut koskaan aiemmin kuullut koko maata olevan olemassakaan.

-Puhuuko täällä kukaan muu ranskaa kuin te,

Katariina kysyi varovasti. Blanche naurahti.

-Käytännössä kaikki ymmärtävät sitä. Puhuvat?

Blanche kohautti harteitaan. Sitten naisen ilme muuttui äkkiä kopeammaksi.

-Teille minä olen domina,

hän sanoi kohtalaisen kylmällä äänellä ja Katariina värähti sisäisesti. Tässä oli nyt se asia, jonka hän oli aistinut naisesta. Tämä oli lämmin ja lempeä, mutta niiden tunteiden yläpuolelle kohosi naisen tietoisuus omasta asemastaan ja sen aseman mukanaan tuomasta arvosta.

-Tietenkin, domina. Antakaa anteeksi,

Katariina sanoi hyvin hiljaa ja painoi päänsä nöyryyden merkiksi. Blanche oli ilmeisesti tyytyväinen tähän. Nainen tarkasteli häntä vaiti pitkän tovin. Katariina pakottautui pitämään katseensa lattiaan luotuna ja yritti pysyä niin paikallaan kuin ikinä kykeni.

-Te tarvitsette vaatteita. Te ette voi oleskella hovissa pukeutuneena munkiksi,

Blanche sanoi sitten värittömällä äänellä. Katariinaa nolotti ulkoasunsa, varsinkin kun hän muisti miten oli sen saanut.

-Niin, domina,

Katariina myönsi hiljaa. Tulisi olemaan hirvittävän vaikeaa opetella näyttämään nöyrältä ja taipuvaiselta. Kaikki Katariinassa soti sitä vastaan.

-Te ette ole aikaisemmin ollut hovissa?

-En, domina.

-Hmm. Te tulette tarvitsemaan opastusta. Minä annan teille palvelijaksi erään hyvin pätevän naisen. Hänen nimensä on Marie.

Katariina mietti mitä hän oli tehnyt oikein, että oli päässyt tässä ajassa linnaan ja sai itselleen palvelijan, joka auttaisi häntä selviytymään jokaisesta päivästä. Blanche nousi arvokkaasti portaalle ja laskeutui siitä lattialle. Hän taputti kevyesti käsiään ja sisään astui nuori tyttönen, jolle rouva sanoi jotakin. Tyttö niiasi ja poistui pikaisesti. Blanche poistui itsekin huoneesta taakseen katsomatta. Katariina tunsi olevansa hyvin yksin.