Osa 30 - Toukokuu 1996

                      Katariina istui Jonatan sylissään domina Blanchen tornihuoneessa. Vanha nainen katsoi Katariinaa lempeästi hymyillen, silmät surua täynnä.

-Sinä tiedät, että sinun täytyy lähteä,

Blanche sanoi rauhallisesti. Katariina huokaisi. Jonatan leikitteli äitinsä letillä, joka oli valahtanut Katariinan selästä etupuolelle. Hajamielisesti Katariina otti letin lapsen kädestä ja hetken kuluttua se oli pojalla uudestaan. Jonatan työnsi kielensä huulten väliin ja keskittyi tarkastelemaan lettiä kunnes Katariina taas otti sen pois. Jonatan huitoi käsiään ja löysi hetken päästä taas letin. Katariina huokaisi uudestaan.

-Minä tiedän,

hän vastasi lyhyesti. Domina kosketti Katariinan kättä.

-Miten sinä kestät sen, oletko yhtään ajatellut sitä,

nainen kysyi. Katariina pudisti päätään.

-En. Ajattelen sitä vasta sitten kun se on tehty ja Jonatan on kunnossa. Minun täytyy ajatella poikaa ja työntää itseni syrjään.

Hänen ilmeensä oli riipaisevan surullinen hetken aikaa ja sama tuska käväisi Blanchen kasvoilla. He olivat jonkin aikaa vaiti.

-Catherine. Oletko ajatellut Erikiä?

Domina katsoi nyt Katariinaa tutkivasti.

-En. En oikeastaan. Hän on ollut koko ajan minua lähelläni ja se on toisaalta auttanut valtavasti. Toisaalta se taas on tuntunut ahdistavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Erik on kunnossa ja vailla vanhempia. Jonatanilla olisi vanhemmat, mutta hän on sairas,

Katariina sanoi hyvin väsyneellä äänellä. Sen jälkeen kun hän oli havainnut poikansa vaivan, hän ei ollut juuri nukkunut syvää unta. Katariinan olemus oli aina puoliksi kääntynyt lapsen puoleen, jopa rakastellessa. Jon ei kysynyt mitään, mutta oli selvästi ymmällään tilanteesta. Se teki Katariinan entistä onnettomammaksi. Hän vakuutti sanoin rakkauttaan mieheensä ja se sai tämän aina hetkeksi rauhoittumaan.

-Minä olen tässä vähän miettinyt,

Blanche aloitti. Katariina aavisti mitä oli tulossa.

-Erik ei ole toivottu lapsi. Hän on äpärä ja piikki Ferisin lihassa. Sen lisäksi sinä olet kasvattanut hänet, joten sopeutuminen sinun lähtöösi tulee olemaan ankara paikka pojalle. Hän tulee kuolemaan pian lähtösi jälkeen,

nainen varoitti. Katariina sulki silmänsä. Hän ei halunnut olla vastuussa Erikistä. Hän ei halunnut jakaa aikaansa sairaan lapsensa ja vieraan pojan kesken. Saman tien tuli toinen totuus, joka kertoi Erikin olevan yhtä paljon Katariinan poika, kuin jos hän olisi tämän synnyttänyt. Hän ei voisi hylätä lasta. Katariina avasi silmänsä ja katsoi Blancheen.

-Hyväksyykö metsä sen,

hän kysyi vaikka tiesi jo vastauksen. Domina hymyili vaisusti ja Katariina vastasi samalla tavoin.

-Niinpä tietenkin,

hän totesi sanattomaan vastaukseen. Katariina ei tiennyt miksi metsä antaisi hänen mennä läpi kahden lapsen kanssa, mutta se kuitenkin antaisi.

-Ramons tulee huomenna,

Blanche sanoi äkkiä ja se havahdutti Katariinaa apaattisesta olotilastaan.

-Tuleeko,

hän kysyi varovasti. Nyt dominan hymyssä oli katkeruutta ja Katariinan oli vuoro kurottaa kätensä naisen puoleen.

-Minä olen niin väsynyt tähän, väsynyt kaikkeen,

Blanche huokaisi niin karheasti, että se pelästytti Katariinan.

-Blanche,

hän huokaisi huolestuneena. Domina näytti äkkiä ikivanhalta.

-Minä kuolen pian.

Se tuli värittömällä äänellä ja kouristi Katariinan muutenkin kidutettua sydäntä.

-Mitä sinä puhut?

-Minä tunnen sen syövän minua sisältä ja vievän minun voimani. Minä olen jo vanha nainen.

Kyyneleet valahtivat Katariinan poskille.

-Sinun täytyy tulla minun kanssani! Me menemme lääkärille ja hän hoitaa sinut kuntoon,

Katariina parahti kiihkeästi. Blanche pudisteli päätään ja se sai Katariinan itkemään entistä enemmän. Jonatan säikähti tätä myös ja alkoi itkeä oudon hiljaisella äänellään. Blanche otti pojan syliinsä ja rauhoitteli tätä.

-Ei, Catherine. Se on myöhäistä jo. Minä en koskaan jätä Ramonsia. Minä en voi. Sinun on pakko jättää Jon Viikinki, mutta sinä teet sen lapsesi vuoksi. Silti sinä ymmärrät,

nainen sanoi päättäväisellä äänellä. Katariina itki lohduttomasti. Hän itki dominan sairautta, poikansa sairautta, kahta suurta rakkautta ja murskaantuneita sydämiä. Hän itki tulevaa yksinäisyyttään ja rakkaudetonta elämäänsä, sillä toista miestä ei koskaan tulisi. Sen Katariina jo tiesi. Jon Viikinki tai ei ketään. Pitkän ajan kuluttua hän rauhoittui ja domina ojensi hänelle pikarillisen viiniä ja kostutetun kankaan. Katariina pyyhki ensin kasvonsa ja joi sitten pitkän kulauksen.

-Rakas, rakas Catherine. Minä olen oppinut rakastamaan sinua kuin omaa lastani. Tämä suru on niin syvä ettei sille ole sanoja. Sinun täytyy olla vahva. Ole vahva Jonatanin vuoksi. Ole vahva itsesi vuoksi.

Blanche ojensi Jonatanin Katariinalle ja kumartui samalla painamaan huulensa hänen otsalleen. Katariina pakotti esiin pyrkivän itkunsa takaisin. Hänen olisi pakko olla vahva. Ei ollut muuta tietä.

Seuraavana päivänä Ramons saapui palvelijansa Peiresin kanssa. Molemmat miehet näyttivät vanhentuneen vuodessa huomattavasti. Ramonsin hiuksiin oli ilmestynyt paksuja harmaita raitoja ja Peiresin kasvot olivat syvillä uurteilla. Katariina vaihtoi vanhan palvelijan kanssa yhden ainoan katseen, joka sisälsi kaiken. Siinä oli molemmin puolin surua, kiitosta ja myötätuntoa. Katariinalla oli hassu tunne; aivan kuin Peires ja hän olisivat vaihtaneet ajatuksia telepaattisesti. Sitten metsä kuiskasi hiljaa hänen päänsä sisällä ja Katariinan silmät olivat revähtää auki. Myös Peires oli tullut Kristallioven läpi. Marie ja Blanche olivat molemmat vaienneet asiasta, mutta ei ollut epäilystäkään etteivät he olleet tienneet. Ensimmäisen kerran Katariinan mieli ymmärsi millaisen jäljen metsä jätti ihmiseen ja kuinka sen saattoi itse nähdä. Sitä ei kyennyt sanoin kuvailemaan vaan se oli koettava.

Ramons tervehti kohteliaasti sisarenpoikaansa ja Katariina kuuli miehen äänestä jotakin, mitä ei olisi halunnut kuulla. Ramons de Minerba oli sairas. Mies ja Blanche kuolisivat likipitäin yhdessä. Hetken ajan Katariinan valtasi suunnaton epäoikeudenmukaisuuden tunne. Kaikki muut olivat saaneet elää rakkaidensa rinnalla vuosikausia, mutta hänelle sitä ei suotaisi. Se oli niin väärin, että Katariinan teki mieli kirkua raivosta. Se kuitenkin pyyhkiytyi hetkessä pois. Huoli lapsesta oli suurempi kuin mikään muu tunne. Hän oli valmis uhraamaan oman elämänsä poikansa puolesta.

Ritari käveli Katariinan eteen ja katsoi häntä lempeästi.

-Catherine Paloma, tyttäreni,

mies tervehti kohteliaasti ja Katariina niiasi hänen edessään syvään. Hän tiesi ettei saanut koskea miestä, sillä hän oli naimisissa ja synnyttänyt lapsen, eikä hän ollut puhdistautunut kataari-uskon mukaisesti. Se oli käytännössä samanlainen puhdistautuminen kuin katolinen kirkotuskin, johon Katariinan oli ollut pakko alistua. Olisihan ollut täysin mahdotonta, että synnytyksestä puhdistautumaton nainen olisi kävellyt kaikkien ihmisten keskellä. Näiden taikausko oli Katariinan mielestä aivan käsittämätön. Hän ei voinut mitenkään ymmärtää kuinka kirkko saattoi sen sallia ja vielä levitti sitä itsekin. Tällä kertaa kirkotus oli tapahtunut linnoituksen ulkopuolella, sillä pappi ei ollut enää suostunut astumaan kerettiläisyyden käärmeenpesään. Katariina oli tehnyt mieli tirvaista miestä, kun tämä oli suu vaahdossa paasannut hänen syntisyydestään ja likaisuudestaan. Itse mies oli haissut kuin sontakasa, mutta sehän olikin pyhää likaa, Katariina oli tuhahtanut mielessään. No, nyt hän oli kuitenkin ihmisten silmissä puhdas ja se oli pääasia. Tavalliset kataari-uskoa kannattavat ihmiset eivät nimittäin olleet turhan tarkkoja siitä, mitä uskoa kukakin kannatti, kunhan vain oli kristitty. Tietenkin he olivat uskollisia omalle kirkolleen ja papeilleen, mutta suhtautuivat tyynen hyväksyvästi muiden uskoon, jos nämä vain hyväksyivät heidät.

Tässä oli tosin jonkinlainen kompastuskivi, sillä katolinen kirkko ei hyväksynyt kataareja vaan nimitti heitä kerettiläisiksi. Ei ollut siten täysin itsestäänselvää, että kataarit olisivat suhtautuneet katolisiin suvaitsevasti. Tavallinen kansa pyrki säilyttämään rauhan, mutta katoliset papit ja kataarien täydelliset eivät. Katariina näki kaksinaismoralistisena katolisen kirkon suhtautumisen kataareihin. Oli selvää, että kataarien usko oli omituinen lahko uskoessaan enkeleihin ihmisten sisällä, mutta katolilaiset osoittivat itse samanlaista taikauskoa monissa asioissa ja väärentelivät Raamatun sanaa minkä ehtivät. Hänen nähdäkseen tämän ajan katolilaisuus ei ollut sen kummempi lahko kuin jehovan todistajat satoja vuosia myöhemmin.

Illallisella jätettiin jäähyväisiä norjalaisten ja linnanväen kesken. Katariina tunsi surun raskaana rinnassaan ja Elianor itki avoimesti.

-Tämä linna jää niin tyhjäksi teidän lähtönne jälkeen,

Elianor sanoi itkusta samealla äänellä. Hän ja Katariina istuivat vierekkäin penkillä, kun pöydät oli korjattu pois. Katariina silitti Elianorin huivin peittämää päätä. Hän ei uskaltanut sanoa naiselle, että tämä taisi itkeä yhtä paljon Haraldin kuin Katariinankin menetyksen vuoksi.

-Kohta sinä otat tänne nuoria aatelisneitoja kasvatettavaksi ja olet täynnä työtä ja elämää,

Katariina yritti lohduttaa. Elianor ei vielä tiennyt, että Blanche ei olisi enää kauan hänen tukenaan. Nuori domina vain pudisteli lohduttomasti päätään. Katariina ymmärsi, että tämä ei ollut lohdutuksen sanojen tavoitettavissa. Hän tiesi Elianorin murheen, sillä se sama murhe raastoi hänet itsensä rikki; rakastetun menetys. Katariina ei uskaltanut alkaa itkemään sitä, sillä siitä itkusta ei tulisi loppua. Sen vuoksi hän istui Elianorin vieressä ja vuodatti kyyneleet sisäänpäin.

Vähän myöhemmin Katariina oli Hallveigin kanssa kylpylässä kahden. Tämä oli viimeinen kylpy tässä salissa. Katariina ahmi silmillään huonetta ja muisti sen, kuinka ensimmäisen kerran astui tänne ja mykistyi ihmetyksestä. Hallveig pesi hellin käsin Katariinan hiuksia.

-Miksi sinä et itke,

Hallveig kysyi.

-Suru on niin raskas, että en uskalla,

Katariina kuiskasi. Hallveig laski kätensä hänen olkapäilleen kevyesti ja painoi päänsä Katariinan takaraivolle. Se oli outo läheisyyden hetki ja liikutti Katariinaa sanomattoman paljon.

-Sinä lähdet,

Hallveig sanoi sitten lyhyesti.

-Niin, me kaikki lähdemme,

Katariina sanoi väsyneesti. Hallveig käänsi hänet ympäri ja katsoi aina syvälle sieluun saakka, tai siltä Katariinasta ainakin tuntui.

-Ei Catherine, sinä lähdet. Minä en tiedä minne sinä menet ja miksi sinä meidät jätät. Sen minä olen aina tiennyt, että sinä et kuulu tänne,

nainen sanoi hitaasti ja harkiten. Katariina tunsi päänsä kihelmöivän. Hän ei uskaltanut sanoa sanaakaan, sillä sanoja ei edes ollut. Hän ei voinut kertoa Hallveigille totuutta, se oli liian käsittämätön. Nämä ihmiset elivät täällä tässä hetkessä, tätä päivää. Heille ei juuri ollut mennyttä eikä ainakaan tulevaisuutta. He saattoivat ajatella vuoden eteenpäin, mutta eivät sen pidemmälle. Sen vuoksi menneet sukulaiset tai tuleva perillinen eivät juuri kiinnostaneet heitä, sillä suku oli tässä ja nyt elävät ihmiset.

Hallveig käänsi Katariinan uudestaan ja jatkoi hiusten käsittelyä. Katariina saattoi muistaa Marien ja ikävän taakkaan laskettiin yksi paino lisää. Hän muisti kuinka nainen oli hoivannut häntä hellin käsin järkyttävän karvojenpoiston jälkeen, kuinka hän oli nukkunut Marien lämmintä selkää vasten useat talven koleat yöt. Kaiken tämän yli nousi kuitenkin kuva Jon Viikingistä. Sen Katariina työnsi jälleen kerran syrjään. Sitä hän miettisi vasta paljon myöhemmin.

Naiset nousivat altaasta ja kuivailivat itseään kaikessa rauhassa. Sen jälkeen oli vuorossa tuoksuvat öljyt vartalolle, joita Katariina tiesi jäävänsä myös ikävöimään. Öljyämisen jälkeen he pukeutuivat yksinkertaisiin kaapuihin ja käsittelivät toinen toistensa hiukset. Katariina vältti ajattelemasta Kristalliovea ja vuosisataa, johon se hänet kuljettaisi huomenna, sillä hän tiesi nyt täydellä varmuudella, että ovi olisi siellä tällä kertaa. Hän ei etsisi sitä turhaan. Oli kuitenkin hyödytöntä pohtia sitä etukäteen. Ainoa lohdullinen asia, joka mielessä käväisi, oli ajatus vanhempien tapaamisesta.

-Lähdetään sitten,

Hallveig sanoi reippaasti ja hymyili konemaisesti. Katariina nousi ylös ja otti naisen tiukkaan halaukseen. Hetken ajaksi Hallveigin vahva kuori murtui ja hän nyyhkäisi hiljaa. Katariinasta tuntui, että hän oli itse kovettanut sisimpänsä niin, ettei kykenisi enää koskaan itkemään. Hetken kuluttua he irrottautuivat ja Hallveig oli taas oma itsensä.

Katariina syötti Jonatanin ja poika nukahti hänen rinnalleen. Varovasti hän siirsi pojan tuttuun koloon. Tänä iltana ja yönä hän keskittyisi vain mieheensä, Katariina päätti. Hän kiemurteli Jonin viereen ja painoi huulensa miehen olkapäähän. Tämä kääntyi kyljelleen katsomaan Katariinaa vakavin silmin.

-Oletko sinä surullinen,

Jon kysyi ja liu’utti sormeaan Katariinan ohimolta poskelle ja leukaan. Katariina katseli miestä kuin viimeistä kertaa, ja tottahan se olikin.

-En, en juuri nyt,

Katariina vastasi käheästi ja näki äänensä välittömän vaikutuksen miehen silmistä. Jon kurottautui suutelemaan häntä ja Katariina vastasi koko nälkänsä voimalla. Mies murahti tyytyväisenä ja kieräytti Katariinan alleen. Nainen nautti hänen painostaan ja jäseniensä voimasta, tutki miestä käsillään ja opetteli tämän ruumista viimeisen kerran. Täyttymys purkautui Katariinan kurkusta käheinä nyyhkäyksinä. Vielä pitkään sen jälkeen Katariina piti miestä lähellään ja nukahti lopulta uneen, joka ei tuonut lepoa.