Osa 3

Ramons de Minerba liikahti levottomasti satulassaan. Hevonen hänen allaan pyöräytti heti korviaan ja pyrki ottamaan sivuaskelia. Miracle oli hyvin koulutettu ratsu ja se vaistosi isäntänsä mielialan, istui ritari selässä tai ei. Ramons oli oikeastaan enemmän kuin pelkkä ritari, mutta hän ei mielellään itse tuonut sitä julki ellei sille ollut erityistä tarvetta. Ei ollut sitäpaitsi hyvän ritaritavan mukaistakaan kehuskella omalla arvollaan, ja Ramons jos kuka tiesi oman arvonsa. Ramons de Minerba oli ennenkaikkea kataari. Hän oli yksi “täydellisistä”. Se tarkoitti käytännössä sitä, että hän ei ollut sukupuoliyhteydessä ja paastosi lähes koko elämänsä pelkällä vedellä ja leivällä. Paastoaikoina liha, maito, kananmunat ja juustokin olivat kiellettyjen listalla. Kalaa sitten saikin syödä, sillä kalat, kuten kaikki tiesivät, syntyivät vedestä. Juuri näiden samaisten syiden vuoksi, jotka tekivät hänestä hyvän kataarin ja täydellisen, hän halveksui katolisia ja varsinkin munkkeja. Nämä olivat kaksinaismoralistisia, sillä he söivät kuin siat ja naivat kuin raivohullut kaikkea mikä liikkui. Kuitenkin he samaan aikaan opettivat, että naiset olivat paholaisen kätyreitä ja sukupuoliyhteys oli saastainen tapahtuma.

Ramonsia ärsytti. Hänellä oli hankala olo, sillä hän oli unohtanut keventää itseään ennen lähtöä ja nyt hän sai vielä ärsyttäviä ajatuksia katolisista munkeista. Miracle tanssahteli jälleen.

-Herra, onko kaikki hyvin,

Peires, Ramonsin palvelija, kysyi tyynellä ja vakaalla äänellään. Se vaikutti ritariin rauhoittavasti, kuten aina. Peires pyyhkäisi pois äänellään hänen harmistuksensa ja pahan mielensä ja, mikä toisaalta oli kiusallista, sai hänet usein tuntemaan itsensä kiukuttelevaksi pikkupojaksi. Ramons oli sentään kuitenkin jo neljänkymmenenkahdeksan ikäinen.

-Minun täytyy käydä tyhjentämässä itseni,

ritari viimein huokaisi ja pysäytti ratsunsa.

-Vähän matkan päässä on pieni puro. Herra voi samalla juoda siellä,

Peires sanoi rauhalliseen ja nöyrään tapaansa. Niinpä Ramons kannusti hevosensa liikkeelle. Peires oli hyvin erikoinen mies, Ramons tuumi. Hän ei muistanut koskaan nähneensä tämän kiihtyvän tai suuttuvan missään tilanteessa.

Hetken päästä tie kaarsi ja mutkasta saattoi nähdä veden välkehtivän puiden keskellä. Ramons pysäytti jälleen hevosensa ja odotti, kunnes Peires oli ehtinyt kävellä Miraclen suitsien luo. Hevosesta ei koskaan tiennyt silloin, kun Ramons oli niin levoton kuten nyt. Miracle saattoi hermostua pienimmästäkin risahduksesta ja ritarin itsensä lisäksi vain Peires tai hevosen oma hoitaja saattoivat saada sen tottelemaan. Ramons käveli rivakasti puun vierelle ja heitti vetensä. Sen jälkeen hän lähti kävelemään puroa kohti. Yhtäkkiä ritari valpastui. Lähellä puroa, puun juurella, oli polvistunut munkki rukoukseen. Hänen vihansa loimahti samassa täyteen liekkiin ja Ramons vetäisi miekan esille astuen samalla munkkia kohden. Miekka pysähtyi kuitenkin ilmaan, kun munkki nosti kasvonsa. Huppu valahti päästä paljastaen valkean kiharapilven jonka keskeltä tuijottivat kauhusta laajenneet silmät. Nainen! Tämä kohotti kätensä epätoivoiseen eleeseen suojaamaan kasvojaan, paljastaen samalla hennot, valkoiset ranteet ja hoikat, pitkät sormet. Sormet, joissa välähti kulta. Samassa nainen menetti tajuntansa ja nyykähti puun runkoa vasten. Ramons saattoi vain tuijottaa naisen ohutta kättä. Näillä käsillä ei oltu tehty ruumiillista työtä. Tämä nainen oli aatelinen. Mistä ja miten hän oli tänne tullut ja vielä munkin puvussa, sitä Ramons ei tiennyt. Hänen ritarinvelvollisuutensa kuitenkin nosti heti päänsä ja kehotti häntä suojelemaan säätynsä naista, sillä kaikki tässä naisessa suorastaan huusi ylhäisyyttä, jopa omituinen nöyrä vaatetuskin. Peires oli tullut Ramonsin taakse. Ritari kääntyi katsomaan miestä. Ensimmäisen kerran elämässään hän näki tämän rauhallisuuden naamion värähtävän ja järkytyksen tulevan sen alta esiin.

-Herra, kuka tämä nainen on,

Peires kysyi.

-Ei aavistustakaan. Hän on pukeutunut kuin munkki, mutta sitä hän ei selkeästikään ole. Tuskin hän on nunnakaan. Katolilainen nunna, joka pukeutuisi munkin kaapuun... Eivätkö katolilaiset sitäpaitsi ajele hiuksensa,

Ramons kysyi vastausta odottamatta.

-Hän on ylhäinen nainen olemuksesta päätellen. Puku kertoo, että hän todennäköisesti on pyhiinvaellusmatkalla,

Peires sanoi hiljaa. Ramons nyökytti. Niinpä tietenkin.

-Miksi hänellä ei ole saattajia,

Ramons ihmetteli. Siihen edes Peires ei osannut sanoa mitään.

-Me emme voi jättää häntä tänne,

ritari päätti. Se oli itsestäänselvyys. Aatelisnaista ei jätetty yksin. Jos tämä jossakin oli yksin, kyseessä täytyi olla jonkinlainen onnettomuus. Nainen kyllä kertoisi kun viimein palaisi tajuihinsa. Peires sai luvan nostaa naisen syliinsä ja kantoi hänet ratsujen luo. Ramons nousi Miraclen selkään.

-Anna hänet tähän minun eteeni,

Ramons kehotti. Hetken kuluttua hän jo mietti, että oliko se sittenkään ollut kovin viisas päätös. Nainen oli häkellyttävän pitkä.

-Jos minä sidon hänet kiinni teihin,

Peires ehdotti.

-Kyllä, se on hyvä ajatus,

Ramons huokaisi helpotuksesta. Hän ei mitenkään pystyisi pitelemään naista ja ohjaamaan samaan aikaan. Peires sitoi heidät vyötäisten ja rinnan kohdalta yhteen. Naisen pää jäi lepäämään ritarin olkaa vasten. Ramons oli pitkä mies, mutta vain hädintuskin pidempi kuin nainen. Ensimmäisen kerran ritarin mieleen hiipi epäilys, että nainen ei ollut niin ranskalainen kuin oksitanialainenkaan.

                      Ramons de Minerba ratsasti Togesin linnoituksen portista sisään. Nainen hänen sylissään oli herännyt jonkin aikaa sitten, mutta pysynyt vaiti. Ritari arvosti suunnattomasti naisessa sitä, jos tämä osasi käyttäytyä. Tämä nainen vaikutti lupaavalta. Hän ei kirkunut, ei rimpuillut vaan hyväksyi vastaansanomatta tosiasiat, joille ei voinut mitään, eikä rasittanut kanssaihmisiään turhilla kysymyksillä. Sellainen naisen olla piti. Hän oli nostanut naisen hiuksien suojaksi tämän hupun, jotta pitkät sortuvat eivät lentelisi niin pahoin ritarin kasvojen edessä. Ei ollut myöskään tarpeen, että kaikki mahdolliset maaorjat loivat katseensa ylhäiseen naiseen.

Linnoitus seisoi puolustuksellisesti varsin ihanteellisessa paikassa. Se oli rakennettu korkean kallion reunalle kohtaan, jossa kallio teki laajan ulospäin suuntautuvan mutkan, joten suurin osa muurista kohosi kuin suorana jatkeena merestä nousevaa kalliota. Sitä kautta kukaan ei voisi hyökätä linnoitukseen. Ainoa hyökkäyskelpoinen alue muurin edessä oli vajaat sata metriä leveä kaistale ja sillekin alueelle oli rakennettu vallihauta, joten linnoitus oli varsin helppo puolustettava. Onnellinen se, joka tätä linnoitusta hallitsi. Se ei kuitenkaan ollut Ramons de Minerba. Täällä asui hänen sisarensa.

Linnoitus oli sisältä valtavan kokoinen ja jaettu kahteen osaan. Etuosassa sisäänkäynnistä oikealla oli suuri tallirakennus, jonka yläpuolella olivat asuintilat tallipalvelijoille ja hevostenhoitajille. Vasemmalla sivustalla oli sikala ja navetta. Etupiha jatkui avoimena aina siihen asti, kunnes se katkesi muuriin, joka halkaisi linnoituksen kahtia.

Sisemmän pihan oikeassa takakaarteessa, muuriin kiinni rakennettuna, oli varsinainen linna. Se oli ulkoisesti kohtalaisen vaatimaton. Keskiosassa oli pieniä ikkunoita kolmessa kerroksessa, niiden alapuolelle sijoittui halli. Linnan molemmissa etukulmissa kohosivat matalahkot tornit, korkeampi kolmas torni sijaitsi kiinni muurissa. Ulkopintaan oli rakennettu kaaria antamaan ilmettä sileälle seinäpinnalle ja sisäänkäyntiä reunustivat korkeat ja koristeelliset pylväät. Muuten sisäpiha oli rakennuksia vailla. Sen sijaan siellä oli muhkean kokoinen kasvimaa ja hedelmäpuita. Siisti puutarha kertoi jotakin linnan omistajasta, tai paremminkin hänen äidistään.

Blanche de Toges oli varsin voimakastahtoinen nainen, eikä hänen muutamia vuosia sitten kuollut puolisonsa ollut kovin paljon kyennyt vaimolleen vastaan laittamaan. Tosin Blanche oli aina ollut niin oivallinen nainen, että kukaan ei ollut aavistanutkaan kuka linnoitusta todella johti. Hän oli antanut miehensä ja sukunsa säilyttää kunniansa, vaikka Luoja tietää, että hän olisi sen koska tahansa voinut vetää lokaan. Kuten kuka tahansa nainen voisi, Ramons ajatteli hampaitaan kiristellen.

-Peires,

ritari komensi. Mies tuli viivyttelemättä ja avasi solmut, jotka pitivät häntä ja tätä nuorta naista kiinni toisissaan. Matkan aikana Ramons oli hämmästyneenä tajunnut, että naisen hoikasta olemuksesta huolimatta tällä oli lihaksissaan jäntevyyttä, mikä ei ollut kovin tyypillistä aatelisnaiselle. He olivat yleensä voimiltaan yhtä olemattomia kuin miltä näyttivätkin. Tosin tämä saattoi johtua naisen kohdalla siitä, että hän oli mitä ilmeisimmin pyhiinvaellusmatkalla ja joutunut sen vuoksi käyttämään lihaksiaan huomattavasti enemmän kuin linnojen nuokkuvat kukkaset. Varovasti Ramons ja Peires auttoivat naisen ratsun satulasta. Sen jälkeen ritari laskeutui naisen viereen. Naisen silmät tutkailivat ympäristöä rauhallisina, mutta valppaina. Se hermostutti hieman ritaria, samoin kuin suora katse, jonka nainen hyvin pikaisesti loi hänen silmiinsä. Naisen silmät olivat häkellyttävän väriset ja Ramons koki olonsa oudon uhatuksi, kun ne katsoivat häntä samalta tasolta hänen omien silmiensä kanssa. Vaikka nainen muuten oli todella kaunis ja vaikutti lapselta, hän oli suorastaan hirviömäinen pituutensa vuoksi, Ramons ajatteli hiukan pahoitellen. Sen vuoksi hänen tuli naista sääli.

-Kuka sinä olet,

Ramons kysyi naiselta. Tämä kääntyi katsomaan hämmentyneenä häneen ja räpytteli hieman silmiään. Ritari toisti kysymyksen. Nainen näytti äkkiä olevan itkuun purskahtamaisillaan. Ritari tunsi jälleen ärtymyksensä nousevan. Sitten hän seurasi hämmästyneenä, kuinka nainen kokosi itsensä ja pakotti kyyneleet takaisin. Kaikesta päätellen hän ei tuntunut olevan nolo pituutensa vuoksi, sillä hän oikaisi selkänsä. Ramons kehotti naista seuraamaan ja lähti astelemaan tämän edeltä. Tämä tuntui kuitenkin tietävän käytöstavoista, sillä hän seurasi jonkun matkan päässä miehen takana. Ramons ei oikein tiennyt mitä ajatella tästä erikoisesta naisesta.

Ramons de Minerba astui linnan saliin nainen ja Peires jäljessään. Hallin takaseinällä oli valtava ja kauniisti koristeltu takka. Siitä vasempaan oli iso linnanherran tuoli. Tuolissa istui Feris de Toges, Ramonsin sisarenpoika. Hänen vasemmalla puolellaan seisoi Galiana de Toges, Ferisin vaimo. Tämä oli hyvin selkeästi raskaana. Tosin näinä päivinä siitäkään ei aina voinut olla varma, sillä osa naisista pukeutui niin, että he keräsivät kangasta vatsansa päälle ja se sai heidät kaikki näyttämään odottavilta äideiltä. Ramons rypisti tälle hieman kulmiaan, sillä hän uskoi seksin olevan synti, joten odottavassa äidissä tai sellaisen matkimisessa ei ollut hänen mielestään mitään järkeä. Tosin hän kyllä ymmärsi, että Ferisin oli pakko jatkaa sukua ja saada perillinen. Sen vuoksi hänen oli vaikea tätä oikein moittiakaan. Onneksi nainen sentään ymmärsi olla tervehtimättä ritaria. Sitten hänen silmänsä osuivat Blancheen, sisareen, ja kaikki ärtyisät ajatukset pyyhkiytyivät kuin raikkaan sateen peseminä, Ramons ajatteli runollisesti. Sisaren lempeät, siniset silmät tuikkivat hieman huvittuneina ja niissä oli myös kysymys. Ramons kumarsi kohteliaasti linnanherralle.

-Veljenpoikani.

-Rakas setä, tervetuloa. Oliko matka tiluksillesi onnistunut?

Ferisin ääni oli kuiva. Useimmiten se riipi Ramonsin ohimoita.

-Kyllä, kiitos. Puhutaan siitä hieman myöhemmin,

ritari vastasi aavistuksen röyhkeästi, mutta ei kuitenkaan liikaa, jotta kukaan ei voisi sanoa hänen unohtaneen käytöstapansa. Oli myös niin, että ajan tapojen mukaan Feris oli kasvanut setänsä kasvattamana, tämän tiluksilla. Siksi hänen asemansa Ferisiin nähden oli enemmän isän kuin sedän asema. Tosin nyt Feris oli isäntä omassa linnassaan ja se taas edellytti muilta tietynlaista kunnioittavaa suhtautumista miestä kohtaan, myös Ramonsilta.

-Miksi ihmeessä sinulla on katolinen munkki mukanasi,

Feris kysyi kykenemättä peittämään uteliaisuuttaan. Ramonsin kasvot sulivat hymyyn.

-Jos tuo on munkki niin minä olen paavi,

Blanche de Toges sanoi ja hymyili koko kasvoillaan veljelleen. Ritari oli vielä enemmän mielissään. Ramons astui äkkinäisesti munkinkaapuisen naisen vierelle ja veti hupun tämän päästä. Seinustoilla istuvien miesten joukosta kuului syvä, yhtenäinen murahdus. Jopa Galiana nosti katseensa ja tuijotti peittelemättä.

-Kuka hän on,

Blanche kysyi äkkiä valpastuneena. Ramons ei ollut koskaan ennen nähnyt sisarensa kaulan oikenevan. Se oli aina ollut nöyrästi kaarella, kuten oli sopivaa miesten ollessa läsnä. Silloin vasta ritari huomasi, että vieraan naisen kaula ei myöskään taipunut nöyryyden osoituksena. Tämä piti päänsä suorana pitkän kaulansa varassa ja katsoi Blanchea suoraan silmiin. Sitten hän äkkiä astui ne askeleet, jotka erottivat hänet ritarin sisaresta ja polvistui naisen edessä. Blanche menetti hetkeksi kasvojensa hallinnan ja räpäytti pari kertaa silmiään.

-Minä en tiedä kuka hän on. On paljon mahdollista ettei hän edes osaa meidän kieltämme. Löysin hänet metsästä. Hänellä ei ollut minkäänlaista saattuetta. Hän ei ole sanonut sanaakaan.

Tänä aikana Blanche oli koskettanut naista päälaelle ja hivuttanut kätensä tämän leuan alle. Hän katsoi naista suoraan silmiin.

-Hän on hämmästyttävän näköinen. Viaton neito,

Blanche sanoi hiljaa. Tämä sai aikaan syvän huokauksen salissa. Tästä tultaisiin vielä laulamaan ihmeellisiä tarinoita.