Osa 2

                      Katariina havahtui lintujen lauluun. Hän katsoi kuinka aurinko paistoi jossain puiden yläpuolella ja sen valo siilautui lempeänä alas. Maan pinnalla leijui kevyttä usvaa ja se sai maiseman näyttämään epätodelliselta. Hämmästyksekseen Katariina huomasi makaavansa selällään ja mietti kuinka kauan hän oli tässä oikein ollut. Hän kohotti kättään katsoakseen kelloaan, mutta tajusi unohtaneensa sen hotelliin. Noustessaan istumaan hän ihmetteli sitä, että metsä hänen ympärillään vaikutti melkoisesti erilaiselta kuin aiemmin. Puiden juurilla kasvoi pensaita ja jotkut niistä olivat varsin tuuheita ja arviolta kahden metrin korkuisia. Katariinalla oli omituinen tunne, että metsä puhui hänelle. Se kertoi, että monet asiat olivat nyt muuttuneet ja hänen pitäisi olla hyvin varuillaan. Katariina arveli, että tämä kaikki taisi olla hänen vilkkaan mielikuvituksensa ansiota. Tai sitten hän oli vain kertakaikkiaan tullut hulluksi. Metsä tuntui kuitenkin humisevan rauhoittavana hänen sisällään ja se vaikutti todelliselta. Metsän tietoisuus hänen omassa sisimmässään oli niin voimakas, että Katariina ei kyennyt työntämään sitä syrjään, niin järjetön kuin ajatus metsän tietoisuudesta olikin. Varovasti Katariina nousi. Hän alkoi katseellaan etsiä tietä, jolta oli poikennut metsään. Sitä ei näkynyt, joten hänen oli täytynyt ajatuksissaan kävellä pidemmälle siltä kuin hän ymmärsikään. Hän asteli varovasti kohti sitä suuntaa, josta oli tullut. Äkkiä hän tajusi lintujen vaienneen. Puut tuntuivat kutsuvan häntä pensaiden suojaan ja mieletön vaaran tunne aaltoili Katariinan sisällä. Sen kummemmin ajattelematta hän astui pensaaseen, mutta veti sitä ennen takkinsa hupun päähänsä jotta hiukset eivät tarttuisi oksiin. Letin hän tunki kokonaan takin alle. Hän hapuili tiensä rungon viereen ja jäi odottamaan jotakin sydän epäsäännöllisesti hakaten. Katariina istui pitkän aikaa puun vierellä. Äkkiä kuului metsän vaimentamaa rytmikästä jytinää, joka lähestyi Katariinan puuta. Katariinan sydän alkoi jyskyttää yhä nopeammin ja kädet puunrungolla alkoivat vapista. Lopulta hän ei tiennyt kumpi jymisi kovempaa; hänen sydämensä vai se määrittelemätön ääni, jossa oli jotakin äärimmäisen tuttua ja myös pelottavaa? Katariina ymmärsi olevansa varsin lähellä tietä. Samassa puiden keskeltä ilmestyi joukko hevosia, joiden selässä oli ihmisiä. Katariina tunsi muuttuvansa jääkylmäksi katsoessaan kauhun jähmettämin silmin ratsujen menoa. Miesten päässä oli kypärät, joista lähti suojus nenän päälle. Heidän päällään näytti olevan rengaspaidat. Joidenkin olan yli kulki nahkainen hihna, josta roikkui miekkakotelo. Toisilla nahkahihna oli vyötäisillä. Hevoset näyttivät haarniskoidun kuten ratsastajatkin. Miesten hiukset pursuivat kypärien alta, mutta eivät kovin pitkälti. Partaa heillä ei näyttänyt olevan. Ratsastajat tuntuivat pyyhältävän aivan liian läheltä Katariinaa, mutta hän ei olisi kyennyt liikkumaan, ei vaikka hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni. Miehillä oli myös pitkulaiset kilvet ja niissä Katariina näki verta. Sitä oli roiskunut myös joidenkin kasvoille. Yksi miehistä oli värillinen. Muutamat ratsastajista pitivät suitsista kiinni hevosia, joiden selässä ei ollut ketään. Sitten he olivatkin jo menneet ohi ja kavioiden tasainen jyminä kaikkosi lopulta haipuen metsän pehmeään syliin. Katariina veti rajusti vinkuen henkeä. Hän ei ollut edes tiedostanut pidättäneensä sitä niin kauan. Hän vapisi ja tärisi kauttaaltaan ja kyyneleet alkoivat purkautua ulos silmistä. Mistä ihmeestä tässä oikein oli kyse? Horkka kesti hyvän tovin ja metsän rauhoittava hyminä tunkeutui lopulta Katariinan mieleen. Siinä vaiheessa Katariina oli varma, että hän oli todellakin menettänyt järkensä. Hän havahtui halvaantuneesta tilastaan ja pyristeli ulos pensaikosta. Järjettömän pelon vallassa hän alkoi juosta siihen suuntaan, josta ratsastajat olivat tulleet. Hän ei suin surminkaan uskaltaisi lähteä näiden perään. Katariina tempoili kasvillisuuden seassa eteenpäin ties kuinka kauan. Juostessa hänen päässä takoi, että kyse täytyi olla jostain naamiaisista tai jotakin, sillä se oli ainoa järkevä selitys jonka hän keksi. Vereltä näyttänyt aine oli varmasti ketsuppia tai jotain muuta ainetta, jota teattereissa käytettiin. Silti suunnaton pelko hallitsi hänen mieltään eikä Katariina kyennyt lopettamaan juoksemista. Lopulta hänen jalkansa takertuivat johonkin juureen ja se lennätti hänet vatsalleen. Katariina huohotti vähän aikaa paikallaan ja sitten hän ymmärsi metsän olevan levoton hänen ympärillään ja huokuvan jälleen vaaraa. Katariinan kiusattu mieli ei enää ajatellut vaan hän syöksähti vaistojensa varassa lähimpään pensaaseen ja ryömi jälleen kiinni puuhun. Hän nojasi poskensa puun runkoon ja imi siitä turvallisuutta sisäänsä.

Vähän ajan päästä Katariina alkoi kuulla ääntä. Se kuulosti lähinnä murinalta, mutta sen seasta erottui sanoja, joita hän ei ymmärtänyt. Varovasti Katariina alkoi katsella ympärilleen, vaikka todellisuudessa hänen olisi tehnyt mieli sulkea silmänsä ja puristaa ne tiukasti kiinni. Jonkin matkan päässä hänestä näkyi liikettä. Katariinalta vei vähän aikaa ymmärtää mitä hän näki. Maassa makasi ilmeisesti kuolleita, joiden kimpussa oli resuisesti pukeutuneita miehiä pitkine takkuisine hiuksineen ja partoineen. Miehet kyräilivät toisiaan ja ärähtelivät vihaisesti. Nopeassa tahdissa he keräsivät surkean saaliinsa ja poistuivat kukin taholleen. Metsä näytti vain sulkeutuvan heidän ympärilleen ja sitten he olivat murahduksineen poissa.

Katariina ei uskaltanut liikkua. Metsä hänen ympärillään rauhoittui, mutta se ei rauhoittanut Katariinaa. Hän oli kerta kaikkiaan liian ymmällään ja peloissaan kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä Katariina tunsi luomiensa alkavan painaa raskaina ja kehonsa rentoutuvan ottamaan vastaan unen, jota metsä hänelle tarjosi. Muutama kyynel ehti vierähtää hänen poskilleen ja juuri ennen nukahtamista hän tunsi oman tietoisuutensa yhdistyvän metsän tietoisuuteen. Se nosti Katariinan ihon kananlihalle, mutta metsä kuiski hiljaa hänen olemuksessaan ja tuntui selittävän jotakin, jota hän ei kyennyt ymmärtämään.

                      

                      Katariina heräsi vasta aamun sarastaessa. Siinä vaiheessa hänellä tosin ei ollut käsitystä siitä oliko ilta vai aamu. Hän oli niin kovasti toivonut unessaan, että tämä kaikki olisi ollut vain painajaista, mutta herätessään puun juurelta hän tiesi ettei niin ollut.

Ihan ensimmäiseksi Katariina tajusi, että hänellä oli valtava vessahätä. Hän ei tiennyt yhtään kuinka kauan siitä oli kun hän viimeksi oli käynyt tarpeillaan. Ei ollut aikaa etsiä sen kummempaa paikka, vaan oli tehtävä tähän ja nyt, saman tien. Millä ihmeellä hän oikein pyyhkisi itsensä? Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa ympärillä kasvavasta pensaasta lehtiä. Seuraavaksi Katariina huomasi nälän. Hänellä ei ollut mitään aavistustakaan siitä, mitä tehdä sille asialle. Nälkää täytyisi nyt vain olla ajattelematta. Katariina siirtyi katsomaan siihen suuntaan, jossa ruumiit makasivat tiellä. Hän istahti puun juurelle miettimään.

Olisi parasta lähteä nyt siitä olettamuksesta, että hän ei ollut tullut hulluksi, vaan jostakin syystä tämä tapahtui ihan oikeasti. Katariinan mieli pyrki kovasti ymmärtämään ja keksimään selityksiä sille, miksi hän oli nähnyt omasta mielestään ehkä jonnekin keskiajalle sijoitettavia ritareita ratsastamassa metsän halki kilvet veressä. Jokainen mieleentuleva vaihtoehto oli yhtä järjetön kuin edellinen. Kaikki ajatukset johtivat kuitenkin aina siihen välkkyvään valoon. Metsä tuntui siunaavan hänen huomionsa. Sekin oli varsin häiritsevää, sillä eihän metsällä ollut ajatuksia, eihän? Tässä vaiheessa Katariina oli valmis uskomaan melkoisen tukun asioita, mutta parhaimmalla tahdollakaan hän ei kyennyt niitä hyväksymään. Metsä kuitenkin hymisi hänen mielessään ja Katariina ymmärsi, että hän joutuisi varmaan tekemään monen monta sellaista asiaa, joita ei koskaan olisi kuvitellut tekevänsä. Huomaamattaan hän alkoi pitää tapahtuneita asioita jokseenkin järkevinä ja etsiä ratkaisuja omaan tilanteeseensa.

Ensimmäisenä hänen täytyisi päästä eroon omista vaatteistaan ja saada jotakin syötävää. Jos Katariinalta olisi nyt kysytty syytä siihen, miksi hänen täytyi päästä eroon vaatteistaan, hän ei olisi kyennyt vastaamaan, sen hän ymmärsi. Tunne oli kuitenkin niin voimakas, että hän hyväksyi sen. Siitä huolimatta ajatus turvallisen pensaan hylkäämiseltä tuntui hulluudelta. Nälkä oli kuitenkin riittävä pakote, jolla hän sai lopulta astuttua ulos pensaan keskeltä ja käveltyä kuolleiden luo.

Näky oli hirvittävä, haju vielä kauheampi. Katariinan aivot kieltäytyivät ottamasta vastaan kaikkea sitä minkä hän näki. Se oli vain kerrassaan liian järkyttävää ymmärrettäväksi. Joka puolella surisi kärpäsiä ja Katariina tunsi sapen maun nousevan suuhunsa. Näiden miesten vaatteita hän ei voisi käyttää, se oli selvä. Sitten kaikki meni yli sietokyvyn ja Katariina harppasi kauemmas ruumiista ja oksensi. Vatsalaukku kouristeli vielä pitkään tyhjennyttyään sappinesteistä ja veren ja kuoleman löyhkä tuntuivat ympäröivän häntä joka puolelta. Katariina pyyhki suunsa hihallaan ja hänen katseensa sattui osumaan vähän matkan päähän. Siellä oli jotakin ruskeaa kangasta. Aristellen ja täristen rajun pahoinvointinsa jäljiltä Katariina lähestyi möykkyä. Sillä oli jalat. Se oli ihminen. Tästä ihmisestä ei kuitenkaan lähtenyt samanlaista etovaa hajua kuten miehistä tiellä. Hetken aikaa Katariina epäröi. Jos mies olisikin elossa. Sitten uteliaisuus voitti ja järki hävisi taistelun hänen päässään ja Katariina astui miehen vierelle. Tämä katsoi ylös taivaalle mitään näkemättömin silmin. Hän oli munkki.

Katariina kyykistyi tutkailemaan miestä. Tämän oikea käsi puristi ristiä rinnallaan ja vasen oli kouristunut kankaan ympärille rinnan kohdalla. Saanut sydänkohtauksen, Katariina ymmärsi, eikä mikään ihme, sillä munkilla tuntui olevan melkoisesti elopainoa. Samassa Katariina haistoi, että mies oli ollut täällä tarpeillaan. Siksi hän oli täällä syrjässä, erillään muista. Haju kuvotti Katariinaa, mutta samaan aikaan oli alkanut itää ajatus, eikä hän poistunut ruumiin ääreltä, astui vain hiukan kauemmaksi tarkkailemaan. Mies vaikutti kohtuullisen pitkältä. Hänen asunsa helma oli takaa vyötäröllä, mitä Katariina ei ollut ensiksi huomannut. Hän pystyisi siis ehkä kohtuullisen helposti riisumaan miehen. Ajatus oli järkyttävä, mutta äkkiä Katariina ymmärsi, että hänellä ei kenties ollut loputtomasti aikaa miettiä vaan oli vain pakko toimia.

-Rakas Jumala. Anna anteeksi tämä mitä mä nyt teen, mutta kyseessä saattaa olla mun henkeni,

mutisi Katariina hiljaisen rukouksen. Tämän kaiken keskellä usko Jumalaan tuntui yhtä järjettömältä kuin kaikki muukin. Jos Jumala oli olemassa, kuinka tällaista voi tapahtua? Ähisten ja puhisten Katariina sai miehen riisuttua. Tällä ei ollut yksinkertaisen pukunsa alla mitään. Varovasti Katariina hivutti ristin munkin kädestä. Se oli roikkunut tämän kaulasta puuhelmin koristellussa nauhassa, mutta nauha oli katkennut ja helmet olivat vierineet jonnekin. Katariinasta tuntui, että hän sai jotakin lohtua rististä puristaessaan sitä kädessään. Silti siinä oli jotakin niin lopullisen häpäisyn tuntua, kun hän vei kuolleelta munkilta kaiken. Tällaisessa tilanteessa kuitenkin huoli omasta turvallisuudesta painoi enemmän ja Katariina vaiensi omantuntonsa soimaavan äänen.

Hän nosti säälittävän puvun ja ristin syliinsä ja nousi. Mies makasi surkean näköisenä kaikki ihrat hyllyen. Ei hän voisi jättää tätä mitenkään näin. Katariina vilkaisi maastoa. Se vietti alaspäin pieneen syvänteeseen, jota peittivät pensaat. Jos hän saisi vieräytetyksi miehen sinne? Eipähän tämä olisi ainakaan kelteisillään taivasalla ja se olisi parhainta, mitä hän ehkä kykenisi tekemään enää miehen hyväksi. Kohtuullisen helposti hän kieräytti  munkin syvännettä kohti, mutta joutui auttamaan tätä aina alas asti, sillä mies tarrautui kasvillisuuteen kiinni. Raskaasti huohottaen Katariina nousi rinteen ylös, kaapaisi vaatteen syliinsä ja kääntyi vielä viimeisen kerran vilkaisemaan taakseen. Munkkia ei näkynyt. Katariina pinkaisi takaisin tuttuun suojaansa.

Tuntui äärimmäisen tuskalliselta luopua omista vaatteistaan ja suorastaan vastenmieliseltä pukea ylleen kuolleelta mieheltä otettua pukua. Katariina laskosti housunsa, paitansa ja takkinsa huolellisesti ja peitti ne vanhoilla lehdillä joita pensaan keskellä oli yllin kyllin. Pikkuhousujaan hän ei kyennyt jättämään. Kengät! Hän ei voisi tallustella ympäriinsä munkinkaapu yllään ja lenkkarit jalassaan! Koko ajan Katariinalla oli suunnaton epätodellisuuden tunne. Tämä vain ei voinut olla tapahtumassa! Siitä huolimatta hän toimi, vaikka järki tappelikin koko ajan vastaan. Hänen vain täytyi tehdä jotakin tai hän tulisi varmasti hulluksi. Tulisi hulluksi? Hänhän oli jo! Riisuessaan kenkiään ja peittäessään ne sukkien kanssa lehtien alle Katariina nyyhkytti hiljaa. Hän solmi munkin yksinkertaisen naruvyön löysästi vyötärölleen. Ei ollut varmaan järkevää toitottaa joka suuntaan sitä, että hän oli nainen. Nälkä kouraisi niin kovaa, että Katariina taipui kaksinkerroin. Hän huohotti hetken ja oikaisi sitten selkänsä. Vapisevin käsin Katariina nosti munkin hupun päänsä yli ja sujautti letin kaavun alle ihoa vasten roikkumaan. Risti vielä käteen ja sitten hänen olisi pakko astua tästä turvallisesta pensaasta ulos ja etsiä ruokaa. Miten, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.