Osa 18 - Toukokuu 1995

                      Katariina kiiruhti keittiöstä saliin. Hän oli vain käynyt tarkistamassa, että kaikki sujui kuten pitikin. Katariina asettui istumaan Hallveigin viereen. Elianor seisoi miehensä ja herransa tuolin oikealla puolella ja oli ottamassa vastaan saapuvia vieraita. Katariina ehti juuri sopivasti paikalleen ennen näiden sisääntuloa. Hallveig katsoi häntä ja he hymyilivät toisilleen kuin salaliittolaiset.

-Kreivi Aimers de Blezon ja hänen vaimonsa comtessa Petrona sekä perijätär neito Clare!

Sisään asteli tavattoman pyöreä mies, jolla ei ollut mittaa kuin korkeintaan 168-senttiä. Hän oli kuitenkin pukeutunut upeaan turkiksella reunustettuun viittaan ja asteli kuin maailman omistaja, Katariina ajatteli ja antoi tervehdyspuheiden soljua ohi korviensa tarkkaillessaan vieraita varjoisasta paikastaan. Comtessa Petrona oli vain 150-senttinen nainen, mutta kantoi koko lyhyen vartensa ylväästi. Naisella oli iso nenä, joka työntyi hänen edellään korskeasti. Petrona oli mittasuhteiltaan lähes yhtä laaja kuin miehensä. Naisen puku oli rohkeasti monivärinen ja vaikutelma joka hänestä syntyi, oli lähinnä huvittava. Kukaan ei uskaltanut kuitenkaan nauraa, sillä kreivitär oli hyvin tietoinen omasta asemastaan eikä antanut pilkata itseään.

Heidän tyttärensä, perijätär neito Clare, oli mitätön olento vanhempiensa rinnalla. Hänen asemansa perijättärenä nosti neidon kuitenkin suuresti tavoiteltujen naimattomien naisten joukkoon. Kreivin tilukset eivät olleet kuulemma aivan vähäiset. Tämän kaiken Marie supatti Katariinalle ja Hallveigille heidän takaansa. Katariina tutki neitoa, jonka vaaleanruskea tukka valui tämän selkää pitkin. Claren olkapäät paistoivat mekkojen ja viitankin alta terävinä ja hänen kasvonsa näkyivät hiusten keskeltä nälkäisenä kolmiona. Ohutkin hopeinen vanne pään ympärillä oli aivan liian raskaan näköinen niin onnettomaan päähän. Katariinan kävi tyttöä syvästi sääliksi. Sitten hän rypisti kulmiaan katsoessaan tavaroita, joita palvelijat kantoivat sisään.

-Marie, mitä he kantavat,

Katariina kysyi lähes huuliaan liikuttamatta, vaikka olikin epätodennäköistä että kukaan heitä edes näkisi.

-Se on kreivin vuode,

Marie vastasi. Katariinan kulmat lennähtivät otsalle.

-Vuode? Miksi ihmeessä he tuovat tänne vuoteen?

-Ylhäisten vuode on tehty niin, että se on helposti purettavissa ja kuljetettavissa heidän mukanaan kun he liikkuvat tiluksillaan talosta toiseen. Meidän linnanherrallamme on niin poikkeuksellisen iso linna, että hän ei tarvitse eikä välitä erillisestä kesäasunnosta. Tämän kokoista linnoitusta ei ole järkevä jättää tyhjilleen, varsinkin kun sillä on valloittamattoman maine. Se saattaisi herättää tietynlaista kokeilunhalua linnanherran ollessa poissa täältä ja joku saattaisi jopa onnistua,

Marie selvitti hiljaa.

-Onko tämä linna todellakin niin erilainen kuin muut,

Katariina kysyi hämmentyneenä. Tähän asti se oli vastannut hänen mielikuviaan, jotka hän oli linnoista muodostanut.

-On. Yleensä linnoissa on yksi tai kaksi kerrosta. Isäntäväen vuode on silloin joko suuressa salissa tai sen takana olevassa huoneessa. Joskus harvoin se saattaa olla toisessa kerroksessa. Meillä on täällä käytäviä kun taas muiden linnojen huoneet liittyvät suoraan toinen toisiinsa. Tavallisessa linnassa on asuintilojen lisäksi donjon.

-Mikä se on,

Katariina kysyi.

-Se on puolustustorni. Sinne on sisäänkäynti ylhäällä, joten sisään noustaan tikkaita pitkin. Donjonia käytetään vaaran uhatessa. Me emme täällä sellaista tarvitse tai niin ainakin uskotaan. Togesin linnoitusta ei kukaan ole koskaan kyennyt valloittamaan ja me luotamme siihen,

Marie selitti. Katariina oli toki ihmetellyt laseja linnan ikkunoissa ja hänelle oli selitetty jätehuollon erikoisuus, mutta muuten hän ei ollut ajatellut Togesin olevan mitenkään erikoinen. Hän katsoi kummastuneena Hallveigiin.

-Älä minua katso. Minä en tiedä senkään vertaa kuin sinä,

nainen hymähti. Sitten Hallveig nyökkäsi vieraita kohti ja sanoi:

-Meidän täytyy syöttää tuolle tytölle jotakin.

Katariina oli vähällä puhjeta nauruun ja suojasi äkkiä kasvot kädellään. Hän oli ajatellut ihan samaa. Sitten Hallveig huokaisi syvään.

-Kohta he tulevat takaisin,

nainen sanoi.

-Ketkä,

Katariina kysyi kuin puulla päähän lyötynä. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä nainen puhui.

-Miehet,

Hallveig vastasi. Katariina rypisti kulmiaan.

-Mitkä miehet?

-Oddi ja muut,

nainen sanoi tyynesti.

-Mistä sinä niin päättelet?

-Minä tunnen heidän olevan lähellä.

Hallveig katsoi Katariinaa niin oudosti, että hän tunsi selkäänsä pitkin juoksevan pieniä väristyksiä. Hän olisi halunnut kysyä lisää, mutta silloin kuulutettiin seuraavat vieraat.

-Kreivi Sicres de Avignon ja hänen vaimonsa comtessa Guinelda!

Tämä mies oli pitkä ja tumma. Hän vastasi kaikkia niitä mielikuvia mitä Katariinalla vain koskaan oli ollut ritareista. Kreivin vaimo oli kovasti nuoren näköinen Katariinan silmään ja Marie kuiskasikin hänelle tämän olevan neljäntoista. Nuori comtessa oli italialainen. Hän piti katseensa kainosti maassa. Guineldan iho oli peitetty lyijynvalkoisella. Katariina mietti miltä comtessan iho mahtaisi näyttää kymmenen vuoden kuluttua, mikäli tämä eläisi niin pitkään.

Vieraita järjesteltiin istumaan arvonsa mukaisesti pois tieltä, sillä vielä oli saapumassa yksi herra.

-Linnanherra Lamberts de Nouvila. Hänen vaimonsa Brunissende ja perijä Bernard!

-Tuo ei kyllä ole pojan äiti,

Katariina sanoi painokkaasti ja Hallveig tirskahti. Marie murahti varoittavasti heidän takaansa, mutta kukaan ei kiinnittänyt naisiin mitään huomiota. Lamberts de Nouvila oli lähempänä viittäkymmentä tai jopa yli. Hänen vaimonsa oli Marien tietojen mukaan kuusitoista ja poika Bernard kaksikymmentäviisi. Katariina katsoi Brunissendea ja Bernardia ja aisti vaarallisen sähkön heidän välillään. Se sai hänet sulkemaan silmänsä ja hän keskittyi pitämään äkillisesti nousseen pahoinvoinnin kurissa. Tämä kaikki tietäisi hysterian kasvamista potenssiin tuhat ja Katariina olisi siinä keskellä kuin avuton räsynukke. Hän ei voisi muuta kuin seurata vierestä, miten ihmiset ajautuisivat vaarallisiin suhteisiin. Vaikka naisia valvottiin kuin jalokiviä, oli yllättävänkin helppoa järjestää kahdenkeskinen kohtaaminen, kun sellaista vain riittävän kovasti halusi. Ja siinä hänen edessään seisoi Elianor, ruumiillisesti tyydyttämätön nainen; luonnonkatastrofi, joka odotti vain puhkeamistaan.

                      Muutamia päiviä myöhemmin linna alkoi olla täynnä vierasta ylhäisöä ja ritareita. Sinne oli saapunut vielä yksi merkittävä mies vaimoineen: Tibaut de Merlon ja hänen kahdeksantoistavuotias vaimonsa Aicelina. Nuori rouva oli niin häkellyttävän kaunis, että koko linna oli tuntunut sähköistyvän hänen astuessaan suureen saliin. Aicelina oli liukunut sisään kuin joutsen ja ensimmäisen kerran Katariinaa ei ollut vähimmässäkään määrin naurattanut kyseinen asento. Aicelina teki siitä aistillisen ja vaivattoman näköistä. Naisen musta tukka kiilsi hunnun alta näkyvissä palmikoissa ja silmät hohtivat sinisinä safiireina. Aicelinalla oli mustat kulmakarvat, jotka hän oli nypityttänyt kauniiksi kaariksi. Mustat ripset kaartuivat kuin tummat varjot naisen luonnollisen valkoisina hohtaville poskille ja niiden keskeltä erottui pieni, ruusunpunainen suu. Katariina tiesi, että tämän naisen vuoksi kaikki palvonta saavuttaisi huippunsa. Ritarit tavoittelisivat kilvan Aicelinan suosiota ja joku heistä epäilemättä sen saisi. Tähän asti linnassa olivat rietastelleet vain ritarit ja palvelusneitojen kanssa. Nyt oli kuitenkin käsillä aika, jolloin hurmio odotti huipennustaan ja kiiluvat katseet vaeltelivat levottomasti ritareiden ja ylhäisten rouvien välillä. Ilma tuntui suorastaan väreilevän naisten astuessa saliin. Se sakeni niin, että sitä oli lähes mahdoton hengittää. Oli vain ajan kysymys, milloin tilanne räjähtäisi käsiin. Katariina ymmärsi, että vasta nyt hän oli todella kosketuksissa aitoon ritarilinnaan ja sen varsin ikäviin lieveilmiöihin.

Tässä vaiheessa Blanche oli kieltänyt Katariinalta keittiön ja hän oli käynyt sanomassa siellä haikeat jäähyväisensä. Nykyään Katariina liikkui poikkeuksetta aina Hallveig seuranaan. Yksin liikkuminen olisi ollut suorastaan vaikeuksien kerjäämistä ja Katariinaa pelotti pitkästä aikaa oikein tosissaan. Kolli oli onneksi olemassa ja samoin neljä muuta norjalaista, jotka olivat selkeästi ottaneet Katariinan ja Hallveigin suojelemisen tehtäväkseen. Se kaikki antoi Katariinalle aika ajoin ailahtavan tunteen turvallisuudesta.

Rouvashuoneeseen oli muuttanut kolme aatelisneitoa: Willelma, Audiarda ja Barbe. Kaksi ensimmäistä olivat viidentoista ja Barbe kolmentoista. Marie oli pudistellut päätään ja moitiskellut sitä, että niin vanhoja tyttöjä ei oltu vielä naitettu. Hallveig oli ollut samaa mieltä asiasta. Katariina tunsi olevansa ainoa, joka piti heitä vielä liian nuorina, joten hän ei sanonut mitään. Sen lisäksi huoneeseen oli tullut Clare de Blezon, kaksitoistavuotias perijätär. Katariina oli kuullut palvelijoiden puhuvan, että Lamberts de Nouvila tavoitteli nuorta neitoa poikansa vaimoksi. Se olisi todentotta hyvä naimakauppa, sillä tyttö oli arvossa korkeampi ja perisi isänsä valtavat maat ja omaisuuden. Lamberts vaan ei tiennyt sitä, että hänen poikansa oli hulluna himosta isänsä nuoreen vaimoon. Katariina sai tästä kaikesta kovasti päänsärkyä. Hän arveli saavansa vatsahaavan vielä ennen kuin turnajaiset olisivat ohi ja väki linnasta poissa.

Turnajaisten katsomoa ja katosta pystytettiin. Katariina oli seuraamassa sitä Hallveigin, Elianorin ja muiden ylhäisten naisten kera. Äkkiä hän tunsi Hallveigin jännittyvän vierellään. Nainen oli nähnyt tutun viirin.

-He tulevat,

Hallveig sanoi ääni kiihtymyksestä väristen. Katariina tunsi vatsansa pyörähtävän ympäri ja sydämensä lähtevän hurjaan laukkaan. Elianor laski tärisevän kätensä Katariinan kädelle ja ahmi silmillään vaalean jättiläisen vieressä ratsastavaa miestä. Katariina tiesi, että nyt aika oli tullut. Mieshormonin määrä nousisi huippuunsa ja se saisi naisetkin menettämään lopullisesti järkensä. Heidän joukossaan olisi Elianor. Ja ehkä Katariina itse.

Katariina näki Hallveigin ryntäävän liikkeeseen miesten lähestyessä porttia. Heidän ratsastaessaan siitä sisään, oli nainen ottamassa miestään vastaan. Oddi kaappasi vaimonsa eteensä ja suuteli niin tulisesti, että lieskat tuntuivat ylhäällä muurilla asti. Katariina näki Jon Viikingin nostavan katseensa. Miehen silmät osuivat Katariinaan ja hänestä tuntui siltä, että ne polttivat hänen poskillaan ja riisuivat hänen vaatteensa. Tästä tulisi hirvittävän hankalaa, Katariina tuumi ja puristautui muiden mukana liikkeelle.

Jon Viikinki oli miehineen kylvetetty ja tällä kerralla Katariina oli onneksi välttynyt pesemisen kyseenalaiselta kunnialta. Tulokkaille oli kerrottu, mitä siirtokunnalle oli käynyt ja ketkä olivat kuolleet. He olivat vetäytyneet suremaan omiensa keskelle ystäviään ja vaimojaan. Katariina tiesi, että nyt Hallveig muuttaisi pois rouvastuvan vuoteesta ja hän koki sen vuoksi syvän menetyksen riipaisun.

Jon seisoi nyt Katariinan edessä tuoksuen kevyesti saippualta. Kolli Kivisydän oli asettunut seisomaan tornihuoneen oven eteen miekkaansa nojaten. Heitä ei häirittäisi ja se hermostutti Katariinaa suuresti. Jon seisoi parin metrin päässä, mutta hänen suuri olemuksensa tuntui täyttävän huoneen niin, että Katariina aisti miehen kaikkialla ympärillään.

-Oletteko voinut hyvin,

Jon Viikingin syvä ääni kysyi hiljaa.

-Olen, herra,

Katariina vastasi ja tuijotti tiukasti lattiaa miehen saappaiden edessä. Hän tunsi Jon Viikingin pidättelevän itseään. Se oli kuin koko ajan kasvava paine, joka purkautuessaan saisi koko tornin räjähtämään atomeiksi. Miehen katse liukui pitkin Katariinaa kuin hyväily ja nainen alkoi tuntea orastavaa paniikkia. Hän saattaisi ehtiä ovelle jos liikkuisi oikein liukkaasti, mutta mahdollisuudet siihen olivat vain yksi miljoonasta. Sen lisäksi ovella olisi Kolli, joten sitä pidemmälle Katariina ei joka tapauksessa pääsisi. Olisi siis parempi olla nolaamatta itseään ja jäädä paikoilleen. Jon mutisi jotakin ja ääni sai Katariinan vatsanpohjan kouristelemaan. Tätä ne kaikki muutkin naiset taisivat käydä läpi tässä linnassa, joten hän ei ollut yhtään sen parempi kuin toisetkaan, Katariina mietti epätoivoisena ja yritti takertua jokaiseen vähäiseenkin järjen rippeeseen. Hiljaisuus kävi painostavaksi ja hänen teki mieli kirkua.

Katariina tunsi ihollaan sähköisen värinän Jonin lähtiessä liikkeelle. Ikäänkuin huone olisi ollut sakeaa ilmaa täynnä ja sen olisi täytynyt kiertyä ja väistää, jotta mies pääsi etenemään. Henki tuntui salpautuvan kurkkuun, kun Katariina haistoi saippuan alta miehen oman ihon tuoksun, housujen nahkan ja vielä kosteat hiukset. Jon laski toisen kätensä Katariinan olkapäälle ja painoi nenänsä hänen hiuksiinsa.

-Te tuoksutte hyvälle,

Jon mutisi karheasti. Katariinan teki mieli kohottaa kätensä miehen niskaan ja hyväillä häntä. Mies suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi sitten kauemmas.

-Jos minä en olisi luvannut isällesi,

Jon sanoi kireästi eikä jatkanut. Miehen poistui huoneesta ja Katariina lysähti seinää vasten ja itki. Ehkä helpotuksesta?

                      Illallisella Katariina jakoi lautasen Tibaut de Merlon kanssa. Pääpöytää oli jatkettu toisella, jotta kaikki riittävän ylhäiset saivat kunnian istua siinä. Katariina tiesi, että muotoseikat olivat ylen tärkeitä hovissa. Hänen mielestään sana hovi oli erikoinen, sillä Katariina oli itse tottunut yhdistämään sen muun muassa Englannin ja Ruotsin kuningasperheisiin. Täällä se tarkoitti paljon enemmän. Hovi ei ollut kiinni siitä oliko sen herra tai rouva kuninkaallinen. Se ei myös ollut sidottu yhteen paikkaan. Hovi oli siellä, missä riittävän ylhäinen herra sattui majaansa pitämään, oli se sitten linna tai teltta.

Tibaut de Merlon oli Katariinan kuuleman mukaan melko vähäinen lääninherra, mutta tämän hovi veti väkeä kauniin vaimon vuoksi. Aicelina istui Jon Viikingin vieressä ja näytti äärettömän pieneltä ja hauraalta jätin rinnalla. Naisella oli pituutta varmaan hädin tuskin yli 150-senttiä. Katariina seurasi mahdollisimman välinpitämättömän näköisenä, kuinka Jon paloitteli naiselle lihaa, jota tämä tuskin maistoi. Katariina oli oppinut kuinka sellainen temppu tehtiin. Nämä naiset söivät ennen aterialle tuloa antaakseen itsestään vaikutelman, että he elivät lähes muutamalla suupalalla ja parilla pikarillisella viiniä. Katariina huomasi pientä ärtymyksen pistelyä ja yritti kiireesti olla ajattelematta sitä. Tibaut näytti seuraavan hyvin tarkasti vaimonsa liikkeitä. Oli herttaisen yhdentekevää, oliko Katariina kaunis vai ei, sillä mies oli hullaantunut vaimoonsa eikä nähnyt muita naisia. Katariina näki kuinka Jon Viikinki jutteli naiselle ja hymyili valloittavasti. Aicelina ei katsonut häneen, mutta kiemurteli ilmiselvästi mielihyvästä. Mies Katariinan vierellä murahti tukahtuneesti. Tibautin käsi puristi pikaria rystyset valkoisina. Katariina tiesi, että nyt olisi hänen aikansa yrittää ottaa miehen huomio ja saada sairaana mustasukkaisuudesta kuohuva mieli laantumaan, mutta hän ei kerta kaikkiaan osannut tehdä tai sanoa mitään. Sen lisäksi hän tunsi omankin murhanhimonsa kuohahtavan ja näki jo sielunsa silmin hoikkien sormiensa pusertavan tuota hentoa valkoista kaulaa. Nyt ota järki kauniiseen käteen ja lopeta nämä haihattelut, Katariina komensi itseään. Hänellä olisi tehtävä, hän tekisi sen ja sitten hän lähtisi kotiin.

Onneksi tuli hetki, jolloin pöydät korjattiin pois ja ihmiset saivat käydä istumaan penkeille. Tibaut sai vaimonsa pois vaarallisista käsistä ja näytti pikku hiljaa rauhoittuvan. Normaalisti Katariina olisi tässä vaiheessa asettunut Hallveigin kanssa vierekkäin seuraamaan ihmisten välisiä kytköksiä, mutta nyt nainen oli miehensä kanssa poistunut. Katariina huomasi olevansa hyvin tekosiveä, sillä hän itseasiassa punastui hennosti. Se on se ympäristö, Katariina vakuutteli itselleen. Hän etsi silmiinsä Kolli Kivisydämen. Tämä huomasi hänen katseensa ja asteli Katariinan luokse.

-Saata minut rouvashuoneeseen,

Katariina pyysi. Hän ei uskaltanut liikkua yksin näissä käytävissä enää. Kolli nyökkäsi rauhoittavasti ja Katariina lähti salista taakseen katsomatta. He kävelivät pitkin käytävää, kun äkkiä ohittaessaan yhtä huonetta he kuulivat tukahtuneen äännähdyksen. Katariina pysähtyi välittömästi. Ääni kuului uudestaan. Varovasti Katariina avasi huoneen oven välittämättä Kollin estelyistä. Vei hetken aikaa ennen kuin hän ymmärsi näkemäänsä. Huoneen lattialle oli heitetty viitta. Sen päällä oli alastomana Guinelda, kreivi Sicres de Avignonin italialainen vaimo. Naisen päällä liikkui niin ikään alaston ruumis, joka ei kyllä taatusti kuulunut kreiville. Miehen tukka oli punainen, joten hän oli joku norjalaisista. Ei kuitenkaan Harald.

Katariina vetäytyi nopeasti posket palaen.

-Olipas se nopeasti toimittu,

Katariina kuiskasi järkyttyneenä.

-Minä yritin sanoa sinulle ei, mutta koska sinä kuuntelisit mitä minä sanon? Et koskaan,

Kolli jupisi hänelle. Siihen Katariinalla ei ollut mitään sanottavaa. Kolli ohjasi hänet eteenpäin, sillä Katariinasta tuntui kuin hän olisi muuttunut kiveksi kuten Lootin vaimo. Rouvashuoneen ovella Katariina pysähtyi. Hän taisteli hetken itsensä kanssa.

-Kolli, pidä herrastasi hyvää huolta,

hän sitten sanoi ja astui huoneen rauhaan. Voisi olla itse asiassa oikein hyvä ajatus teeskennellä sairasta ja maata täällä siihen asti, kunnes turnajaiset ovat ohi, Katariina ajatteli voipuneena.
 Seuraavana aamuna Katariina uhmasi tietoisesti domina Blanchea ja pakeni keittiön turvalliseen hyörinään. Siellä Katariina tunsi olevansa täydellisesti turvassa ja kaikkien hänen ympärillään pyörivien ihmissuhde-tornadojen ulottumattomissa. Hän totesi ilokseen, että hänen suorittamansa muutokset olivat vielä käytössä vaikka olikin itse ollut muutaman päivän poissa niitä valvomasta. Niinpä Katariina uppoutui tähän tuttuun maailmaan onnellisena ja antoi itsensä tyytyväisenä unohtaa, että mitään muuta oli olemassakaan. Hän kuori ja pilkkoi, hän pesi ja paistoi, hän vaivasi taikinaa jonka joku muu oli tehnyt. Katariina täytti piirakkaa, valeli paistuvaa varraslihaa ja pelasti siinä sivussa pienen aputytön kaatumasta tuleen. Hän hymyili ja hyräili itsekseen ja antoi rutiinien vallata mielensä. Kukaan keittiössä ei enää kohdellut häntä kuin ylhäisönaista. Katariina oli vain yksi tarpeellinen käsipari muiden joukossa. Hän antoi ja sai käskyjä. Täällä Katariina tiesi paikkansa.

                      Jon Viikinki kulki hermostuneena tallista kohti linnaa. Hän oli etsinyt Catherinea jo ties kuinka kauan, mutta neitoa ei näkynyt missään. Jon olisi saattanut luulla tämän olevan jossakin Kollin kanssa kahden, ellei olisi nähnyt miestä linnan salissa. Illalla Jon oli käynyt läpi riipivän mustasukkaisuuden tunteen nähtyään Catherinen poistuvan miehen seurassa. Oli hänen ystävänsä onni, ettei tämä ollut viipynyt sen kauempaa, sillä Jonista olisi voinut tulla hyvin äkkiä Kollille vaarallinen.

-Kolli, missä emäntäsi on,

Jon Viikinki kysyi terävästi. Kolli kääntyi katsomaan miestä.

-En minä tiedä. Hän ei ole tänään lähettänyt hakemaan minua tai ilmestynyt itse paikalle. Ehkä hän on rouvashuoneessa,

Kolli ehdotti. Jon kiristeli hampaitaan. Piileskelikö neito häneltä? Se oli täysin mahdollista.

-Hallveig, käy katsomassa onko neito Catherine rouvashuoneessa,

Jon komensi naista. Hallveig näytti haluavan sanoa jotakin, mutta huokaisi sitten ja nousi ylös. Jon Viikingistä tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin Hallveig palasi.

-No,

Jon tiukkasi vaikenevalta naiselta. Hallveig pudisti päätään. Silloin Jon alkoi epäillä, että naisella saattoi olla hyvinkin rakastaja, jonka kanssa tämä iloitteli jossain linnan lukuisista huoneista.

-Herra, muotosi on kovin synkkä,

Hallveig sanoi hänelle ja naisen huulilla karehti vino hymy. Jon Viikinki murahti vihaisesti.

-Meidän pikku prinsessamme lienee siellä, missä hän kaikkein parhaiten viihtyy. Siinä tapauksessa hän tosin uhmaa domina Blanchen määräystä,

Hallveig sanoi ja virnisteli nyt jo avoimemmin.

-Minä en ole sillä tuulella, että jaksaisin leikkiä kanssasi,

Jon murahti vaarallisesti.

-Jon Viikinki, sinun sydämesi valittu ei ole mikään turha ja laiska aatelisnainen. Hän on keittiössä,

nainen sanoi tyytyväisenä. Jon rypisti kulmiaan.

-Keittiössä?

Mitä Hallveig sillä oikein tarkoitti?

-Mene itse katsomaan,

nainen heilautti päätään merkitsevästi keittiön suuntaan. Tässä vaiheessa Kollikin virnisteli koko naamallaan ja Jon Viikingistä alkoi vahvasti tuntua siltä, että hän haluaisi ottaa pienet painit miehen kanssa.

-Tulehan ystäväni,

Kolli Kivisydän sanoi ja läimäytti miestä tukevasti hartiaan. Jon seurasi uskollista toveriaan halki käytävien kohti linnan keittiötä. Vähän ennen heidän sinne saapumistaan Kolli pysähtyi ja antoi hänelle merkin olla hiljaa ja edetä varovasti. Jon hiipi keittiön ovelle ja jäi seisomaan varjoon. Sieltä hänellä kuitenkin oli esteetön näkymä lähes yli koko keittiön. Ja siellä oli Catherine. Naisen posket hehkuivat punaisina tulien ja uunien lämmöstä. Hänen paksu valkea lettinsä valui pitkin selkää ja siitä oli irronnut sortuvia, jotka kiertyivät Catherinen kaulalle. Nainen liikkui tarmokkaasti ja eikä näyttänyt todellakaan olevan ensimmäistä kertaa tässä huoneessa. Joku apulainen huudahti Catherinelle jotakin ja tämä ojensi näppärästi kätensä ja nappasi ilmaan heitetyn nauriin. Jon näki, kuinka naisen kasvot kirkastuivat täydelliseen hymyyn, kun apulainen ei ollutkaan onnistunut aikeissaan. Catherine heristi tälle sormeaan ja Jon kuuli, kuinka nainen nauroi. Catherine nauroi! Jon Viikinki ei ollut ikinä kuullut tämän nauravan, sillä miesten seurassa naisten odotettiin olevan hillittyjä ja hallittuja. Jon oli jopa ajatellut, että aatelisnaiset eivät osaa nauraa. Mies oli täysin lumoutunut edessään avautuvasta näkymästä. Ties kuinka kauan hän olisi siellä seisonut, ellei Kolli Kivisydän olisi koskettanut häntä varovasti käsivarteen ja viitannut poistumaan. He kävelivät vähän aikaa hiljaisuuden vallitessa. Sitten Kolli avasi suunsa ja sanoi hiljaa:

-Sinun olisi ehkä hyvä puhua Hallveigin kanssa.

Mies ei sanonut muuta.

                      Jon Viikinki, Hallveig ja Kolli Kivisydän seisoivat linnan muurilla ja katselivat merelle. Kolli oli asettunut hieman kauemmas, jotta kaksi muuta saisivat puhua rauhassa.

-Mitä sinä haluat tietää,

Hallveig kysyi rauhallisesti ja katseli keskittyneesti merta. Jon liikahti levottomasti jalkojensa varassa. Hallveig hymähti ja naisen kasvoilla käväisi lähes katkeralta näyttävä hymy.

-Niinpä tietenkin. Te miehet saatte maata kuinka monta naista tahansa, mutta te vaaditte naiselta puhtautta. Sinä haluat tietää, onko neito Catherine neitsyt,

Hallveig sanoi toteavalla äänellä ja se sai jostain syystä Jonin tuntemaan häpeää.

-Minä kerron sinulle mitä haluat tietää, en kuitenkaan kaikkea. Catherine on minun ystäväni ja jos minä katson aiheelliseksi vaieta jostakin, minä vaikenen.

Nainen kääntyi katsomaan Jon Viikinkiä syvälle silmiin. Mies ei kyennyt sanomaan sen katseen edessä sanaakaan vaan nyökkäsi lyhyesti.

-Minä en tiedä, että Catherine olisi luovuttanut sydäntään tai ruumistaan kenellekään miehelle. Sen sijaan minä tiedän, että hän on yhtä vieras tässä linnassa kuin minäkin. Hän pelkää. Ainoa paikka, jossa meidän pieni prinsessamme kokee olevansa turvassa, on linnan keittiö.

Hallveigin äänessä ei ollut yhtään halveksuntaa, vaikka hän puhuikin pienestä prinsessasta. Jon näki, että neito oli voittanut tämän vahvan naisen sydämen puolelleen. Hallveig ei tulisi koskaan kavaltamaan ystävyyttään neito Catherineen. Sen johdosta Jon ei voisi täysin luottaa naisen sanaan. Silti hänen oli pakko kysyä se, mikä mielessä poltteli kaikkein eniten.

-Entä Kolli,

Jon sanoi niin matalalla äänellä, että se juuri ja juuri kantautui Hallveigin korviin. Nainen katsoi häneen silmät tyhjinä.

-Minä kerroin mitä tiedän. On sinun asiasi uskotko sitä. Mieti kuitenkin tarkkaan ennen kuin alat heitellä syytöksiä uskollisimman ystäväsi harteille,

Hallveig sanoi värittömällä äänellä. Sen jälkeen hän nyökkäsi lyhyesti ja käveli pois. Jon uskoi sen, että nainen oli puhunut totta. Hallveig ei tiennyt oliko Catherine Paloma antanut sydäntään tai ruumistaan kenellekään miehelle. Se ei kuitenkaan riittänyt Jon Viikingille. Hänen täytyi saada tietää.