Aamun ensimmäinen tuulenhenkäys havisutti puiden latvoja. Linnut havahtuivat yöllisestä levostaan ja alkoivat oikoa sulkiaan. Jotkut virittelivät jo lauluaan ja pian ilman täytti suloinen liverrys. Alempana metsässä tuuli ei vielä liikkunut. Ilma tuntui seisovan paikallaan. Yksinäinen lenkkeilijä hölkkäsi metsän halkovaa tietä ja toivoi, että pääsisi kohta aukealle paikalle. Metsän sisällä oli kuuma, vaikka yö oli vasta alkanut vaihtua päiväksi. Äkkiä koko metsä tuntui sähköistyvän. Miehen ihokarvat nousivat pystyyn ja hän alkoi vaistomaisesti lisätä vauhtia juoksuun. Tuntui kuin puut olisivat kurottuneet häntä kohti ja imeneet kaiken ilman hänen ympäriltään. Metsän reuna häämötti enää viidenkymmenen metrin päässä. Pakokauhun tunne kasvoi niin suureksi, että mies juoksi lopulta kuin henkensä hädässä. Vielä metsän ulkopuolelle päästyäänkin lenkkeilijä jatkoi hurjaa vauhtiaan kunnes katsoi viimein päässeensä tarpeeksi kauas. Hän pysähtyi raskaasti huohottaen ja pyyhkäisi hikeä silmistään ja otsaltaan. Katsellessaan metsää miehelle tuli tunne, että hän oli nipin napin välttänyt jotakin. Vähän aikaa hengitystä tasattuaan hän jo ajatteli olleensa typerä. Olisi varmaan syytä vähentää stressiä ja pitää pieni loma, mies ajatteli ja jatkoi hymähtäen matkaansa.
Metsässä lintujen laulu oli lakannut. Kaikki tuntui pysähtyneeltä ja kuolleelta, aivan kuin rajuilman edellä. Metsä tuntui huokailevan hiljaa vaikka tuulenvirettäkään ei sen sisällä käynyt. Se odotti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti