Tarinasta

Aloitin tämän kirjan kirjoittamisen 2000 -luvun alussa ja viimeinen piste on aikoinaan lyöty siihen elokuussa 2003. Tarina on siis aloitettu ennen kuin kataareista kirjoitettua kirjallisuutta suomennettiin.

Kirja ei yritä olla autenttinen kuvaus menneisyydestä. Pidätän itselläni kirjailijan oikeuden muuttaa ja muokata asioita mieleni mukaan. Kataarien uskonnosta otin selvää mahdollisimman paljon ja olen yrittänyt asioita kuvata, kuten olen siitä lukenut. Jos ja kun joukossa on virheitä, ne ovat omiani.

Astukaa siis sisään kristalliovesta. Matka voi alkaa.

torstai 31. toukokuuta 2012

Osa 31 - Kristalliovi


                      Seuraavana päivänä Jeanne auttoi Katariinan ylle alusmekon ja hihattoman päällihameen. Palvelija asetteli painavan hopeapalavyön Katariinan lanteille, letitti hiukset kahdelle paksulle letille ja asetteli huivin pään ja kaulan ympärille kauniille laskoksille. Saattoi nähdä, että Jeanne oli itkenyt. Katariinan kävi äkkiä naista sääliksi ja hän katsoi tätä myötätuntoisena. Jeannen alahuuli värähti. Sitten tämä hillitsi itsensä ja astui muihin puuhiin. Katariina kääntyi katsomaan Erikiä. Poika oli neljän vanha ja seisoi vakavana keskellä lattiaa. Katariina ojensi molemmat kätensä. Erik näytti epäröivän.
-Erik, tule äidin luoksi,
Katariina sanoi pojalle suomeksi. Erik nyyhkäisi ja pinkaisi hänen syliinsä vantterilla jaloillaan. Poika nyyhkytti Katariinan sylissä ja hän silitti pojan kiharoita hellin käsin.
-En minä sinua jätä,
hän sanoi Erikille kiihkeästi ja painoi huulensa pojan otsaan. Miten hän oli koskaan edes voinut harkita jättävänsä Erikin tänne? Omatunto soimasi Katariinaa.
-Me lähdemme tänään suureen seikkailuun,
Katariina innosti lasta ja Erik nosti kyyneleiset kasvonsa ja ne kirkastuivat.
-Seikkailuun,
poika toisti ja Katariina nyökkäsi. Hänen sisimmässään riehui musta epätoivo, mutta ulospäin oli näytettävä iloiselta ja onnelliselta.
-Tulehan, niin hoidetaan Jonatankin lähtökuntoon.
Erik tuli nyt helpottuneena ja luottavaisena hänen perässään. Katariina oli itse lysähtää kasaan surun seivästäessä hänet. Tässä oli hänen pieni perheensä eikä koskaan olisi enää muuta.
Ritari Ramons de Minerba seisoi Katariina edessä, mutta ei koskettanut häntä. Katariina saattoi nähdä miehen liikutuksen, vaikka tämä ei vuodattanutkaan kyyneleitä.
-Rakas tytär. En olisi koskaan uskonut, että joskus saan todella oman lapsen. Minä olisin toivonut teille toisenlaista elämää. Teidän edessänne on kärsimys, eron kärsimys. Se on yhtä jalo kuin mikä tahansa muukin. Kuten sanoin teille ennen avioliittoanne, ottakaa kärsimys vastaan, kun se teille annetaan. Älkää nyt halventako sitä ja taistelko vastaan, vaan antakaa sen tulla, sillä se jalostaa teidät ja puhdistaa sieluanne. Minä todellakin uskon, että te olette enkeli ulkokuorenne sisällä.
Miehen sanat sattuivat varmaan pahemmin, kuin tämä koskaan olisi voinut ymmärtääkään. Kipu melkein halvaannutti Katariinan ja hän pakotti hymyn huulilleen.
-Te olette ollut hyvä isä ja minä olen teille monesta asiasta hyvin kiitollinen. En koskaan voi korvata teille minua kohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja rakkautta. Ottakaa vastaan vaatimaton rakkauteni teitä kohtaan, sillä se tulee kuitenkin suoraan sydämestäni.
Katariina sai puristettua sanat ulos suustaan ilman itkua. Hän tunsi olevansa hyvin kalpea kaiken ponnistelun jäljiltä. Ramons katsoi Katariinaan hellästi ja kumarsi kohteliaasti. Sen jälkeen hän poistui. Katariina katsoi hetken Peiresiin, jonka silmissä kimalsivat kyyneleet. Mies astui hänen eteensä ja painoi kevyen suukon Katariinan poskelle. Sen jälkeen Peires poistui taakseen katsomatta.
Linnan pihalla oli lukematon määrä hevosia, ritareita ja muutamat kärryt. Yhdessä niistä oli Katariinan arkku. Hän oli ottanut sieltä tietyn määrän tavaraa ja pakannut ne satulalaukkuun. Siellä oli muun muassa nahkahousut tunikoineen. Saappaat Katariina oli laittanut jalkaansa. Domina Blanche nosti Katariinan harteille tummansinisen samettiviitan. Nainen halusi hänen vievän sen mukanaan. Viitan suojissa Blanche puristi Katariinan sormia lujasti.
-Me tulemme saattamaan teitä metsän toiseen reunaan saakka,
domina totesi sitten tasaisella äänellä ja Katariina peitti hämmästyksensä. Kiitollisuus ja helpotus valahtivat hänen olemukseensa. Hän oli kuumeisesti miettinyt miten järjestäisi itsensä ja lapset läpi Kristallioven. Blanche kuitenkin hoitaisi sen. Siitä Katariina oli varma. Nainen saattaisi myös selittää jotakin Jon Viikingille sen jälkeen ja tarjota lohdun sanoja, jotka olivat Katariinalta itseltään kielletyt antamasta. Mies ei ikinä päästäisi häntä jos tietäisi.
Katariina autettiin normaaliin satulaan, kun taas Blanche istui sivusatulassa. Erik tuli Katariinan taakse ja Jonatan oli vyötetty Katariina etupuolelle kuin afrikkalaislapsi äitinsä selkään. Siinä poika nyt nukkui syvää unta. Sen jälkeen miehet alkoivat nousta ratsujensa selkään. Hallveig katsoi syvälle Katariinan silmiin ja sanattomat hyvästit kulkivat heidän välillään. Katariina ei ihan täysin ymmärtänyt sitä, miten Hallveig saattoi olla niin perillä monista asioista ja nähdä syvemmälle kuin pitäisi. Hän käänsi katseensa linnaan ja painoi mieleensä kaiken mahdollisen siitä ja puutarhasta. Keittiön väkeä oli myös tullut pihalle heiluttamaan ja monet itkivät ääneen. Katariina hymyili heille haikeasti.
-Te olette hyvin rakastettu tässä linnassa Saint Catherine,
Feris huomautti ja hymyili vinosti.
-Se pyhyys ei ole kyllä millään tavoin ansaittu nimitys,
Katariina totesi tyynesti takaisin. Tämä sai Ferisin hymyilemään leveämmin.
-Minun taitaa tulla jopa ikävä teitä ja teidän terävää kieltänne,
mies sanoi ja hämmästytti Katariinan.
-No mutta kiitos linnanherra. Teidän nöyrin alamaisenne,
Katariina vastasi sukkelasti ja sai Ferisin herahtamaan kuivaan nauruun.
-Yritätkö sinä vikitellä vaimoani,
Jon Viikinki murahti ja yritti esittää vihaista.
-Ei kiitos. Minulle riittää yksi nainen ja siinäkin on melkein liikaa,
Feris heitti takaisin. Katariina ei ollut ihan varma mitä mies sillä tarkoitti, mutta ei tietenkään sitä kysynyt.
Kolli Kivisydän asettui Katariinan rinnalle ja saattue nytkähti liikkeelle.
-Siitä on pitkä aika kun olemme viimeksi ratsastaneet yhdessä,
mies huomautti.
-Olipa todellakin terävästi havaittu. Sinulta,
Katariina sanoi kiusoitellen ja sai Kollin melkein punastumaan. Myös Jon Katariinan toisella puolella värähti.
-Minä taisin antaa sinulle melkoisen tehtävän silloin aikanaan,
Jon sanoi myötätuntoisesti Kollille, joka nyökäytti arvokkaasti.
-Sinuna minä olisin hyvin varovainen,
Katariina totesi kulmaansa kohottaen ja vaarallisen rauhallisella äänellä. Oli helpottavaa jatkaa tätä tuttua leikkiä ja unohtaa sen avulla edessä oleva ero. Katariinan silmät tarkkailivat silti jatkuvasti miestään eivätkä irronneet tästä hetkeksikään. Hän halusi painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Metsä tuntui nyt lähenevän liiankin nopeasti ja sen surumielinen hyminä täytti Katariinan mielen. Se kurotti häntä kohti ja tutki hänen sisintään samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Tälläkin kertaa se löysi sen mitä halusikin, mutta nyt Katariinaa ei täyttänyt ilo, vaan syvä lohdutuksen tunne. Ihmeellisellä tavalla metsä otti osan hänen taakastaan ja surustaan pois ja teki siitä siedettävämmän.
Sisällä metsässä oli kuumaa ja tunkkaista. Erik tarrautui lujemmin Katariinaan, mutta Jonatan jatkoi levollista untaan. Hevosten äänet tuntuivat vaimenevan ja linnut olivat hiljaa. Se kaikki sai miehet levottomiksi ja he alkoivat tapailla miekkojaan. Katariina ja Blanche olivat molemmat tyyniä, sillä metsä ei kertonut vaarasta. Katariina tunsi metsän virittäyvän avaamaan oven häntä varten. Hän tunnisti kohdan, josta oli löytänyt kuolleet miehet ja munkin. Katariina katsoi pensaisiin ja teki mielessään ristinmerkin. Tuossa oli puu, jonka juurella hän oli nukkunut ja jonka lehtien alle hän oli piilottanut omat vaatteensa. Siitä tuli mieliteko kavuta alas satulasta katsomaan vieläkö ne siellä olivat. Sitä Katariina ei kuitenkaan tehnyt.
Kristalliovi oli lähellä. Katariina saattoi tuntea sen. Edellä ratsastava Blanche kääntyi katsomaan häntä ja naisen silmissä oli kyyneleitä. Katariinan sydän alkoi takoa lujempaa. Enää tuo mutka ja ovi olisi siellä. Katariinan teki mieli pysäyttää kulkue ja käskeä kaikkia palaamaan takaisin linnoitukseen. Hän kuuli miesten hiljaista mutinaa näiden varautuessa olemattomaan vaaraan. Mutka läheni ja kun se viimein oikeni, Katariina näki sen. Kristalliovi. Hänen kurkkunsa muuttui kuivaksi ja kämmenensä kosteiksi. Sydän oli murtumaisillaan minä hetkenä tahansa. He ratsastivat lähemmäs ja lähemmäs ja ovi tuntui väistävän muut kulkijat. Kohta se olisi Katariinan kohdalla. Blanche jättäytyi hevosineen Katariinan taakse.
-Jon,
Katariina sanoi ja kuuli äänessään sumean epätoivon. Mies kääntyi välittömästi katsomaan huolestunein ilmein.
-Mitä? Mikä on hätänä,
Jon kysyi ja Katariinan katse lukkiutui hänen silmiinsä. Kyyneleet alkoivat tulla väkisin poskille ja se sai miehen hätääntymään.
-Minä rakastan sinua. Älä koskaan unohda sitä. Minä rakastan sinua elämäni loppuun asti, en koskaan ketään toista,
Katariina kuiskasi käheästi. Ovi oli kohdalla ja hän ratsastaisi siitä juuri läpi. Mies hymyili hänelle rakastavasti ja katsoen Jonia silmiin Katariinan hevonen astui valoon ja miehen hahmo muuttui häilyväksi. Kirkkaus täytti Katariinan ja epätoivo purkautui valtavana huutona valossa, joka piti sen sisällään. Suunnaton riuhtaisu ja niin hirvittävä menetyksen tunne, että se melkein tappoi Katariinan.
Kipu.
Kirkkaus.

1 kommentti:

  1. Jätti aika sanattomaks. Surullinen. En keksi nyt muuta sanottavaa.

    VastaaPoista