Osa 1 - Toukokuu 1992

                      Katariina avasi silmänsä ja venytteli nautinnollisesti. Sitten hän heitti peiton yltään, hypähti lattialle ja juoksi avaamaan huoneensa verhot. Aurinko paistoi taivaan täydeltä Montpellierin lähistöllä ja Katariina hymyili tyytyväisenä. Täydellistä! Hän kääntyi katsomaan huonettaan. Se oli melkoisen sekaisin, sillä hän oli illalla heitellyt vaatteensa minne sattui. Se ei oikeastaan ollut hänen tapaistaan, mutta edellinen päivä oli venähtänyt todella pitkäksi ja hän oli ollut hyvin väsynyt palatessaan viimein huoneeseensa. Katariinan silmät osuivat pöydän päälle asetettuun kanteleeseen. Hän astui pöydän viereen ja hyväili soittimen pintaa hellin sormin. Ilman tätä soitinta hän ei olisi koskaan tullut tänne eikä tavannut Baptistea. Baptiste. Miehen ajatteleminen sai Katariinan sormet vapisemaan. Se oli niin kovin erikoinen tunne. Katariina oli 18-vuotias, mutta vielä kertaakaan hän ei ollut rakastanut ketään, ei edes suudellut. Aina aika ajoin Katariina oli tuntenut uteliaisuutta ja kokeilunhalua, sillä toki hän oli ihan normaali naisenalku hormoneineen kaikkineen. Hän oli myös silloin tällöin tuntenut ärtymystä ja häpeääkin omasta kokemattomuudestaan eikä hän ollut kehdannut paljastaa sitä, ei edes parhaalle ystävälleen.

Tähän nykypäivän näkökulmasta ehkä epätavalliseenkin tilaan oli oikeastaan moniakin syitä eikä niistä vähäisimpänä ollut vanhempien uskonnollisuus. Eivät äiti ja isä toki olleet mitään ahdasmielisiä, mutta Katariina tiesi heidän toiveensa ja ajatuksensa ja oli tietyssä määrin samaa mieltäkin. Tasapainoinen kasvatus oli saanut hänet odottamaan kaikessa rauhassa sitä oikeaa, tai ainakin riittävän vakavasti otettavaa, partneria. Sen lisäksi Katariina oli ollut hyvin kunnianhimoinen koulussa ja harrastanut kanteleen soiton ohella kaikkea mahdollista, joten totta puhuen hänellä ei ollut tätä ennen ollut edes aikaa pojille. Tosin Baptiste ei ollut poika. Katariina värähti ja tunsi hengityksensä kiihtyvän. Hän oli kyllä lukenut rakastumisesta ja tiesi sen teoriassa, mutta nyt hän oli ensimmäistä kertaa itse sitä kokemassa. Ja tänään hän tapaisi Baptisten aivan kahdestaan!

Katariina ei oikeastaan tiennyt mitä tältä illalta ja tapaamiselta odottaa. Ajatus Baptistesta täytti hänet pienellä kiihtymyksellä. Siinä tuntemuksessa sekoittui positiivinen jännitys tapaamisen johdosta pieneen huoleen. Mitä Baptiste mahtaisi odottaa häneltä? Kaikesta tämänhetkisestä vapaudestaan huolimatta Katariina ei ollut valmis ryntäämään suin päin mihinkään kaikki-kerralla-heti-mulle-tänne –kokemuksiin. Hänen mielenlaatunsa oli ennemminkin varovainen kuin rämäpää. Sitten hän tuumi, että vastahan he olivat Baptisten kanssa tavanneet, joten tuskin mieskään yrittäisi saman tien sänkyyn. Katariina päätti pitää kiinni tästä positiivisesta olettamuksesta ja voisihan hän lopulta jättää miehen kuin nallin kalliolle jos tämä alkaisi edetä turhan kovaa vauhtia. Hän oli toki nykyaikainen nainen ja osaisi varmasti näyttää Baptistelle kaapin paikan tarpeen vaatiessa.

Katariina melkein tanssi kylpyhuoneeseen. Tällä kertaa hän ei alkanutkaan peseytyä saman tien, vaan alkoi tarkastella itseään peilistä uusin silmin. Mitä Baptiste näki häntä katsoessaan? Ensimmäisenä Katariinassa huomio kiinnittyi väkisinkin hänen hiuksiinsa. Ne olivat tuhkanvaaleat, paksut, kiharat ja ulottuivat vyötäisille. Niin pitkät ne olivat vain yhdestä syystä: lyhyempinä ne olisivat yhtä tiukkaa syheröä. Monia vuosia Katariina oli toivonut, että hiukset eivät olisi luonnonkiharat, sillä niiden hoitaminen näin pitkinä oli vaativaa työtä. Juuri nyt hän oli kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen niihin. Hiuspaljouden keskeltä erottuivat vinot ja läpikuultavansiniset silmät, suora nykerönenä ja kohtuullisen kaunismuotoinen suu. Ylähuuli oli alahuulta paksumpi ja loi kuvan pienestä tytöstä, kun kasvotkin olivat vielä hieman lapsenomaisen pyöreät. Katariinan pituus ja muodot kuitenkin paljastivat, että hän ei ollut enää mikään pikkutyttö. Hän oli 180 senttiä pitkä ja nykyihanteen mukaisesti hyvin hoikka. Lantio oli kapea, mutta rinnat erottuivat pyöreinä yöpaidan alta. Katariina vilkaisi niitä hiukan vaivaantuneena. Hän ei ollut oikein koskaan oppinut suhtautumaan niihin täysin luontevasti. Yleensä hoikilla ihmisillä oli pienet rinnat, mutta Katariinan epäonneksi hän oli “rintavaa” sukua, kuten äiti oli hänelle asian ilmaissut Katariinan ollessa 12-vuotias ja rintojen alkaessa kasvaa. Ai se oli ollut vaikeaa aikaa! Onneksi se oli mennyt ohi jo kauan aikaa sitten tai ainakin siitä tuntui olevan jo iäisyys. Katariinan päässä välähti tässä yhteydessä ajatus, että mahtoiko hän olla vieläkään sinut oman vartalonsa kanssa. Rehellisyyden nimissä hänen oli myönnettävä, että ei varmaankaan. Olikohan kukaan muu 18-vuotias vaivautunut katsellessaan omaa vartaloaan? Näistä asioista Katariina ei koskaan tullut jutelleeksi ystäviensä kanssa. Ehkä häpeästä?

Katariina päätti jättää tutkailut sikseen ja letitti itselleen nopeasti palmikon, jonka tunki suihkumyssyn alle ja astui suihkukaappiin.

                      Peseydyttyään Katariina puki ylleen mustan, hihattoman topin, tummansiniset ulkoiluhousut ja takin hän otti käsivarrelleen.

-Hyvää huomenta,

Celeste toivotti aamiaishuoneen suulta.

-Hyvää huomenta Celeste,

Katariina vastasi hymyillen ja astui houkuttelevien tuoksujen keskelle. Täällä pienehkössä maaseutuhotellissa oli aina tuhti aamiainen katettuna. Katariina otti reilun kauhallisen ihanaa maitoon valmistettua ja huolella haudutettua puuroa. Se oli niin hyvää, ettei se kaivannut mitään lisukkeita. Syötyään puuron Katariina kävi keräämässä tarpeet sämpylävoileipää varten ja otti samalla reilun kupillisen kahvia ja lasillisen vastapuristettua tuoremehua. Hän söi nautinnollisen hitaasti ja ahmi samalla sisäänsä talon rauhallista tunnelmaa. Huone oli sisustettu järkevillä, tummilla ja jo hieman kuluneen näköisillä pöydillä ja tuoleilla. Ikkunoita reunustivat raskaat, kullankeltaiset verhot ja niiden välistä auringonvalo loisti puhtaana kiiltäville puulattioille. Huoneen nurkassa istui vanhempi saksalainen pariskunta aamiaisella ja jutteli hiljaa keskenään. Ketään muuta ei vielä näkynyt. He hymyilivät Katariinalle ystävällisesti tämän kävellessä heidän ohitseen. Hän toivotti heille hyvät huomenet saksaksi. Se sai pariskunnan hymyilemään entistä suopeammin. Katariina oli opiskellut hieman saksaa, mutta panostanut varsinaisesti ranskan opiskeluun. Sitä hän osasikin paremmin kuin englantia.

Kävellessään ulos hän tapasi pihalla Antonin. Mies piti huolta kaikesta talon ulkopuolella ja varmaan sisälläkin. Näinä muutamina päivinä Katariina oli ehtinyt nähdä Antonin korjaavan jos jonkinlaista konetta ja puurtavan puutarhassa, veistävän tuoliin uutta jalkaa ja lakkaavan venettä. Ei tainnut olla mitään työtä mitä Anton ei olisi osannut.

-Hyvää huomenta,

hän sanoi miehelle ystävällisesti.

-Oikein hyvää huomenta, pikku päivänsäde. Mihin olet menossa tänään,

Anton kysyi. Oli hassua, että Anton kutsui häntä pieneksi päivänsäteeksi, sillä hän oli itse asiassa miestä reilustikin pidempi. Antonilla oli leveät hartiat ja tanakka vartalo. Hän oli kasvoiltaan ystävällisen näköinen ja silmät tuikkivat aina pidäteltyä naurua.

-Täytyy käydä hiukan kävelemässä, että saa joskus raitista ilmaa,

Katariina vastasi.

-Niin, niin, raitista ilmaa. Kuule pikkuinen, minä näen sinun silmistäsi, että sinä olet menettänyt sydämesi jollekin kollille. Tuopa hänet Antonin luo niin minä vähän katsastan, että minkälainen mies se sinua oikein vikittelee,

Anton sanoi ja yritti näyttää kovasti isämäiseltä. Katariina purskahti hämillään nauruun ja punastui hiusmartoaan myöden. Mistä ihmeestä Anton oikein oli sen nähnyt?

-Ja nyt sinä mietit, että mistä minä tiedän,

Anton sanoi ja vilkaisi syrjäkarein Katariinaan.

-No niin mietinkin,

puuskahti Katariina hämmästyneenä. Anton alkoi nauraa sydämellisesti ja napautti sormellaan nenänsä vartta, kasvoillaan arvoituksellinen hymy.

-Kas niin. Menehän sinä sinne kävelylle, mutta älä eksy,

mies sanoi ja poistui hyväntuulisesti viheltäen. Katariina pudisteli vähän aikaa hämmentyneenä päätään ja lähti sitten kävelemään kukkulan laelle.

                      Kukkulalta avautui huikea näkymä. Katariinan selän takana oli matala hotellirakennus, joka näytti enemmän suurelta maalaistalolta. Sitä ympäröi hyvin hoidettu puutarha ja lukematon määrä hedelmäpuita. Niiden takana oli udun verhoama meri. Edessäpäin avautui uusi laakso viljapeltoineen ja metsineen. Ilma tuoksui kevyesti kukille. Aurinko oli jo korkealla, mutta sen lämpö ei ollut vielä polttavaa. Katariinan ei erityisemmin tarvinnut varoa aurinkoa. Se ei häneen tarttunut, mutta eipä se kyllä helposti polttanutkaan. Olkapäät tosin tahtoivat joskus punottaa, sillä niihin aurinko paistoi suoraan ylhäältä. Sen vuoksi Katariina heitti collegetakin harteilleen. Lähes välittömästi hänen olonsa muuttui melkein tukalaksi ja Katariina päätti suunnata kulkunsa läheiseen metsään. Sieltä hän saisi varjoa ja varmaan siellä olisi viileämpää muutenkin.

Metsän läpi kulki tie ja Katariina oli käynyt siellä kolme päivää sitten. Silloin tosin oli satanut, joten hän oli lopettanut lenkkinsä varsin lyhyeen. Hänellä ei ollut varaa sairastua juuri siinä välissä, sillä esiintyminen oli ollut vielä edessäpäin. Eipä hän kyllä tahtonut sairastua muutenkaan, oli siihen tilanteen puolesta varaa tai ei. Onneksi sitä ei kovin usein käynytkään.

Katariina astui metsän varjoihin ja hänen ajatuksensa askartelivat lähinnä Baptisten ja tulevan illan ympärillä. Hän mietti miehen syvänsinisiä silmiä, taipuisia tummia hiuksia ja kauniita käsiä. Se sai hänet vilkaisemaan vaistomaisesti omiin sormiinsa. Ne olivat pitkät ja hyvin hoikat. Hän huomasi huvittuneena, että oli sen kummemmin asiaa ajattelematta laittanut isoäidiltään perimänsä sormukset vasempaan peukaloon ja oikeaan etusormeen. Ne olivat ikivanhat ja paksut, eivätkä ne pysyneet muissa sormissa. Ne olivat olleet mummon kihla- ja vihkisormukset, saadut mummon äidiltä. Kynnet olivat taas päässeet aavistuksen liian pitkiksi. Niille pitäisi vielä tehdä jotain ennen iltaa. Hyvänen aika! Ilta! Mitä hän pukisi päälleen? Katariinan ajatukset hyppivät asiasta toiseen nopeassa tahdissa. Metsälle hän sen sijaan ei uhrannut yhden ainoata ajatusta edetessään tiedä pitkin aina syvemmälle.

Katariina ei oikeastaan tiennyt missä välissä hän alkoi aistia merkillisen tunnelman ympärillään. Hän havahtui sen viimein saavuttaessa hänen tajuntansa ja pysähtyi keskelle tietä. Katariina rypisti kulmiaan. Jokin ei ollut kohdallaan. Sitten hän tajusi. Ympäriltä ei kuulunut mitään metsälle luonteenomaisia ääniä. Kaikkialla tuoksui voimakkaasti puille ja kostealle maalle ja metsä tuntui väreilevän, vaikka lehtikään ei liikkunut. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla pelottava kokemus, mutta Katariina tunsi vain uteliaisuutta. Hänelle tuli äkkiä kova tarve astua pois tielta ja kävellä puiden keskelle. Hän kosketti ensimmäistä puuta, sitten seuraavaa  ja taas seuraavaa ja eteni näin muutama askel kerrassaan yhä kauemmas tiestä. Katariinalla oli hassu tunne, että metsä kurkotti hänen sisäänsä ja tutki häntä. Sitten hän tunsi sisällään syvän tyytyväisyyden tunteen, joka ei ollut hänestä itsestään lähtöisin ja sen tunteen syvyys lumosi hänet ja nosti ihokarvat pystyyn. Katariinan näkökentän laidalla välähti jotakin. Ajatuksia tuntui peittävän omituinen raskas pilvi, liikkeet olivat muuttuneet raukeiksi ja hitaasti Katariina käänsi päänsä. Aivan hänen lähellään välkehti suorakulmion muotoinen valoilmiö. Jossain mielensä syvyyksissä Katariina ihmetteli sitä, sillä aurinko ei voinut paistaa niin hassusti. Hän lähestyi valoa luottavaisesti. Metsä ei satuttaisi häntä, tuli hänen mieleensä ja se oli tässäkin tilassa hassu ajatus, sen Katariina ymmärsi. Valo tuntui valkoiselta, mutta sen sisällä välkehti monia värejä, kuten prismassa. Katariina näki puiden rungot valon takana jotenkin värisevinä. Hän ei edes tajunnut kätensä nousevan. Noin sekunnin sadasosaa ennen kuin Katariinan käsi osui valoon, hänen päässään räjähti huuto: -EI! Mutta oli liian myöhäistä. Hän koski valoa ja se räjähti hänen sisällään ja ympärillään. Viimeinen ajatus oli, että hän oli menettänyt kaiken.