Osa 10

                      Ennen illallista myös naiset kylpivät. Katariinaa tosin vähän iljetti ajatus astua altaaseen näiden miesten jälkeen, sillä he olivat olleet todella likaisia, mutta mentävä se oli kun muutkin menivät. Miehet olivat lähtiessään tuoksuneet puhtailta ja miellyttäviltä ja heidän hiuksensa ja partansa olivat olleet kammatut. Katariina ei tiennyt, että olivatko miehet jättäneet partansa ajelematta hänen käytöksensä vuoksi vai olivatko nämä aikoneetkin pitää ne.

Kukaan ei maininnut sanallakaan Katariinan epäasiallista käytöstä. Naiset keskittyivät puhumaan vaatteistaan jotka aikoivat laittaa tulevalle illalliselle. Niin kuin niissä olisi kovinkaan paljon valinnan varaa, Katariina tuhahti mielessään. Hänellä itselläänkin oli tasan kaksi pukuyhdistelmää: arkipuku ja pyhäpuku. “Isä” olisi ollut valmis maksamaan Katariinalle muutaman muunkin puvun, mutta hän oli kieltäytynyt kohteliaasti. Tämä oli taas ollut yksi niistä asioista, jotka mies katsoi “tyttärensä” hyveiksi.

Vasta naisten poistuessaan kylpylästä Blanche supisi Katariinan korvaan:

-Hermot kireällä?

Naisen kasvoilla oli yllättäen leikittelevä hymy. Katariina oli ollut ihan varma, että “täti” suuttuisi ja sättisi hänet myöhemmin, joten siksi hän oli sangen ällistynyt. Dominan hymy leveni hänen huomatessaan Katariinan häkeltyneisyyden.

-Onneksi et kuitenkaan leikannut sitä kurkkua auki,

nainen jatkoi ja Katariina tunsi punastuvansa. Blanche helähti hiljaiseen nauruun.

-Ei sillä olisi saanut edes naarmua aikaan, se on niin tylsä,

Katariina mutisi dominalle. Tämä räpäytti pari kertaa silmiään ja purskahti sitten nauramaan oikein kunnolla.

Rouvashuoneessa Marie ensin kuivatteli Katariinan tukkaa ja puki sitten hänelle vaaleansinisen aluspuvun. Sen päälle laitettiin yönsininen villapuku, jonka kankaaseen oli kirjottu kuvioita hopeisella langalla. Se oli leikattu kevyesti myötäilemään Katariinan vyötäröä. Lantiolle Marie asetteli hopeisista palasista tehdyn vyön. Se oli yksi niistä mielettömistä lahjoista, joita Ramons de Minerba oli hänelle antanut heti sen jälkeen, kun adoptiopaperi oli kirjoitettu. Sen lisäksi oli tullut asuun sopiva hopeinen päävanne, josta roikkui pitkiä koristeita Katariinan ohimoille ja hiusten sekaan. Hän näki Marien vilkaisevan kaihoisasti lyijynvalkoista, jota levitettiin juuri domina Blanchen kasvoille ja hän sanoi tälle kuten aina:

-Ei. Sitä myrkkyä ei minun naamaani laiteta.

Marie huokaisi ja pudisti päätään. Nainen aloitti yksityisen jupinansa siitä, kuinka mahdoton neito oli ja kuinka tämä riisti miehiltä mahdollisuuden ihailla itseään.

-Jos eivät ihaile minua tämän näköisenä niin olkoot ihailematta,

Katariina totesi topakasti ja sai aikaan lisää tyytymätöntä mutinaa. Siitä Katariina ei kuitenkaan perustanut. Monissa asioissa hän antoi myöten ja teki mieliksi, mutta ei tässä ja siihen oli raudanluja peruste. Kun aine oli ensimmäisen kerran esitelty Katariinalle ja hän oli kuullut sanan lyijy, olivat jarrut kilahtaneet pohjaan saman tien. Yhtä päättäväisesti Katariina oli torjunut myös muut ehostusaineet. Hän suostui käyttämään vain voiteita ja öljyjä.

-Miten hiukset laitetaan,

Marie kysyi aavistuksen loukkaantuneena.

-Tee niistä upeat,

Katariina hyvitteli häntä, vaikka totta puhuen hänelle olisi ollut aivan yhdentekevää vaikka ne olisi jätetty auki. Aikuinen nainen ei kuitenkaan pitänyt koskaan hiuksiaan avoimina. Sellainen sopi vain tytöille. Naisilla hiukset joko letitettiin yksinkertaisesti, monimutkaisesti tai sitten ne kiinnitettiin kampojen ja pinnien avulla päälaelle. Togesin linnoituksessa naiset olivat niin pitkähiuksisia, että he suosivat lähes poikkeuksetta lettikampauksia. Sellainen määrä tukkaa pään päällä olisi aiheuttanut ankaran päänsäryn. Hiusasioista hänen ajatuksensa juohtuivat tarkemmin miettimään omaa ikäänsä ja sitä, että missä vaiheessa mahtaisi tulla vastaan se raja, jolloin Katariinaa ei kutsuttaisi enää neidoksi vaan hänestä tulisi “se onneton akka”. Hän oli nyt yhdeksäntoista ja lähes poikkeuksetta kaikilla hänen ikäisillään naisilla oli jo mies ja ainakin yksi lapsi. Marie oli valitellen todennut Katariinalle, että alkoi olla melkein mahdotonta naittaa häntä enää neitona. Katariina oli vastannut kysymällä, että miksi ihmeessä hänen pitäisi mennä naimisiin. Se oli saanut Marien haukkomaan henkeään eikä nainen ollut kyennyt vastaamaan siihen lopulta yhtään mitään.

Katariina oli tavallaan onnellisessa asemassa sikäli, että hänellä oli lapsi vaikka ei ollutkaan miestä. Eihän lapsikaan ihan tarkalleen ottaen ollut hänen ja se kyllä muistettiin aina joka välissä mainita. Erik oli kuitenkin ihana pieni poika. Katariina oli menettänyt sydämensä tälle täysin. Pojan iho oli vaalentunut hieman, kiharat hiukset olivat kasvaneet pituutta ja muuttuneet herttaisiksi kuparinvärisiksi korkkiruuveiksi. Pojan silmät olivat samanlaista meripihkaa kuin Elianorilla, leijonansilmät. Katariina oli itse antanut pojalle nimen koska ketään muuta asia ei tuntunut kiinnostavan. Hän oli myös saanut taistella verisesti, että pojan kapalosta oli luovuttu ja tälle oli tehty kaapumaisia mekkoja. Se oli aiheuttanut monia päänpudistuksia ja Katariinaa oli varoiteltu siitä, että lapsi tulisi repimään silmät päästään ja sen jäsenet kasvaisivat kieroiksi. Erik oli kuitenkin täydellisen kaunis lapsi ja jossain välissä Katariina oli sanonut varoittelijoille, että ainakin toistaiseksi pojan silmät olivat vielä päässä ja sääretkin vaikuttivat suorilta. Se oli otettu röyhkeytenä ja sellaiseksi se oli tarkoitettukin. Asia oli kuitenkin unohtunut lähes samantien, sillä Erik oli kaikkien naisten hämmästykseksi ottanut ensiaskeleensa jo alle vuoden ikäisenä ja Katariina ymmärsi, että täällä se oli hyvin tavatonta. Katsellessaan pojan kompastelemista helmoihinsa hän oli alkanut haikailla tälle housuja, mutta ei uskaltanut sellaisia edes ehdottaa.

Täällä ei kellään miehellä ollut housuja jalassaan. Tunikoidenkin kanssa käytettiin säärystimiä ja sukkia. Senpä vuoksi hän oli mielenkiinnolla tarkkaillut norjalaismiesten housuja. Ne olivat aika erikoisella tavalla kootut. Housut olivat kaksi irrallista punttia, joiden yläreunaan oli käännetty kuja vyötä varten. Haaroissa miehillä oli ollut kolmas pala kangasta, joka sitten oli peittänyt kaikki kriittiset paikat. Siinä ei ollut samanlaista kujaa, mikä saattoi olla ihan asiallinen juttu tarpeilla käymistä helpottamaan. Housujen yläosan joka tapauksessa peitti tunika, joka ulottui puolireiteen. Kesken näiden ajatusten Katariinalle tapahtui jotain, mitä hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut. Mielikuva Jonin pehmeiden nahkahousujen verhoamista reisistä tunikan reunan alla sai hänen sydämensä sykkimään kiivaammin ja poskensa aavistuksen punertamaan. Taivaan tähden sentään! Nyt oli aika ottaa itseään niskasta kiinni.

                      Samaan aikaan Jon Viikinki mietti, mikä ihme häneen oikein oli mennyt. Vaalea neito pyöri hänen mielessään lakkaamatta. Tämän kevyt kosketus hänen riisuessaan Jonia oli ollut kuin pahin kidutus. Hento kukkaistuoksu oli tuntunut pyörryttävältä, kosketus hiuksissa kuin intiimiltä hyväilyltä. Entä neidon ääni kun tämä vihaisena huusi? Se oli ollut erikoista. Jon ei ollut koskaan kuullut ylhäisen naisen huutavan, kirkuvan ehkä, mutta ei huutavan. Voima, jolla neito oli repäissyt miehen pään taakse kertoi, että tämä ei ollut ihan niin hentoinen kuin miltä näytti. Nainen vangitsi hänen ajatuksensa kuten noita. Entä ne silmät! Ne olivat niin vaaleat, että niistä saattoi kuvitella näkevänsä läpi. Ja tumma kehä vaalean ympärillä. Ne olivat säkenöineet vihaisina naisen raivostuessa. Jon tunsi olonsa muuttuvan varsin tukalaksi muistaessaan kastuneen puvun, joka oli paljastanut armotta neidon muodot. Hän riuhtaisi ajatuksensa väkisin irti.

-Sinä olet ollut liian kauan merellä. Kunhan saat auliin naisen allesi, niin olo helpottaa,

Harald sanoi ja laski käden serkkunsa olalle. Jon murahti.

-Se nainen ei ole ihan tavallinen,

Kolli huomautti vaiteliaasti.

-Hän puhui meidän kieltämme, vaikka äänsikin aika erikoisesti,

Jon mietti. Se sai kaikki miehet vähäksi aikaa hiljaisiksi. Jokaisen mielessä pyörähti, erikoista kyllä, nolostus.

-Kuinka paljon hän mahtoi ymmärtää,

Harald sanoi hieroen partaansa ja pukien ääneen kaikkien lausumattoman ajatuksen. Toiset kohauttivat hartioitaan.

-Miksi minua nolostuttaa ajatus siitä, että sen neito saattoi ymmärtää meidän rivoutemme,

Jon kysyi ja ärtyi sitten. Hän oli mies ja tämä oli miesten maailma. Naisilla oli naisten paikka. Jotenkin vain oli niin, että tämä nainen ei tuntunut istuvan sille paikalle.

                      Ennen ateriaa Jon kävi juttelemassa Ferisin kanssa ja sai tämän suosiolliseksi järjestämään hänelle paikan Catherinen viereen. Feris katsoi miestä syvälle silmiin ja sanoi:

-Minun on pakko sanoa sinulle, Jon Viikinki, ole varovainen. Minun enoni ei katso suopeasti, jos loukkaat hänen ottotytärtään. Jos haluat naista, sellainen sinulle järjestyy. Minä näen poltteen sinun silmissäsi, mutta minä myös luotan meidän ystävyyteemme. Toimi kunniallisesti.

Jon hätkähti hieman sitä, että hänen tunteensa tuntuivat olevan näkyvämmät kuin hän itse kuvittelikaan. Hänellä olisi ollut myös oikeus loukkaantua ystävänsä suorista sanoista, sillä Ferishän lähes suoraan antoi ymmärtää, ettei Jon ollut luotettava ja ritarillinen. Hänen täytyi kuitenkin myöntää itselleen, että ensimmäisen kerran elämässään hän ei ehkä olisikaan. Siksi Jon Viikinki ei loukkaantunut vaan otti varoituksen sellaisena kuin se olikin, ystävän neuvona.

-Tietenkin rakas ystävä. Minä en missään olosuhteissa loukkaisi sinun tai enosi kunniaa,

Jon sanoi ja yritti tavoitella varmuutta ääneensä. Feris naurahti.

-Minä en menisi ihan noin pitkälle lupauksissani,

linnanherra sanoi huvittuneena, mutta sanojen takaa oli aistittavissa nyt selkeä varoitus. Ylhäisen naisen raiskaus, tai makaaminen ylipäätään, oli verikoston aihe, sillä naisten mukana meni suvun kunnia. Vain viheliäiset ja katkerat ritarinuorukaiset saattoivat olla arvaamattomia ja uhmata kohtaloaan. Tosin hekin mieluummin useimmiten tavoittelivat naitua naista, sillä sellaisen kanssa kisailu oli huomattavasti vaarattomampaa. Sikäli kun siitä ei jäänyt kiinni.

Jon katseli neidon lähestymistä. Tämä ei tuntunut reagoivan mitenkään huomatessaan vierustoverinsa olevan juuri se samainen mies, jolta oli itse uhannut vetäistä kurkun auki. Jon ei voinut olla ihailematta neitoa. Ensimmäisen kerran elämässään hän huomasi miettivänsä, että naisten elämä taisi olla melkoisen turvatonta, ainakin hovissa. Jon ei ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan linnojen suojelluille naisille, sillä neidot olivat ihailtavia ollessaan kauniita, mutta eivät turhan vaaran arvoisia. Samoin oli asianlaita linnanrouvien kohdalla. Tähän asti Jon oli voinut ohittaa nämä naiset yhtenä ryhmänä, liehitellä kohteliaasti jos oli tarvetta ja unohtaa saman tien. Häntä ei ollut ikinä edes kiinnostanut, mitä muut miehet näistä naisista ajattelivat tai miten he heitä kohtelivat, kunhan eivät kohdelleet avoimen kunniattomasti. Jon pudisti hieman päätään vapautuakseen ajatuksistaan ja alkoi tarkastella vierellään istuvaa neitoa.

Tämä söi niukasti, kuten tyypillistä. Catherine, Jon maisteli nimeä, Catherine Paloma. Hopeiset korut välkehtivät neidon tuhkanvaaleiden hiusten seassa. Hieman yllättyneenä Jon totesi, että tämän iho oli puhdas ja luonnostaan valkoinen. Nenä oli suora ja huulten kaari herkullinen. Neidon tuoksu erottui kaikkien ruuanhajujenkin keskeltä raikkaana ja kevyenä. Jon oli häkeltynyt naisen olemuksesta ja sen herättämistä tuntemuksista itsessään. Kurkku tuntui halvaantuvan kiinni. Hän rykäisi pari kertaa saadakseen sen toimimaan ja rohkaisi sitten mielensä, joka oli oudon arka neidon lähellä.

-Te puhutte hyvin omituisesti meidän kieltämme,

Jon sai äänensä kuulostamaan normaalilta. Catherinen pää heilahti hieman.

-Minä puhun omituisesti ranskaakin,

nainen vastasi poikkeuksellisen nenäkkäästi ja Jonia alkoi hymyilyttää. Sen myötä hermostus karisi pois.

-Mistä te olette kotoisin,

mies kysyi päätään kallistaen. Neito oli hyvän tovin hiljaa. Jon ehti jo epäillä ettei Catherine kuullut hänen kysymystään tai kenties aikonut vastata siihen.

-Hyvin kaukaa,

neito sitten sanoi ja Jon erotti hänen äänessään pidäteltyä naurua.

-Kuinka kaukaa,

Jon tiedusteli lähtien leikkiin mukaan.

-Miten kauas kyyhkyset lentävät,

Catherine kysyi ja katsoi pikaisesti miestä silmin, joissa leikitteli nauru. Jon ymmärsi naisen pilailevan hänen kanssaan ja naurahti matalasti.

Heidän keskustelunsa olisi jatkunut ellei keskelle huonetta olisi astellut trubaduuri, joka viritteli soitintaan. Nainen alkoi oksitaaniksi kertoa laulavansa Catherine Paloman kunniaksi tämän laulun, sillä neito ei tiettävästi ollut kuullut sitä koskaan aiemmin. Jon vilkaisi Catherinea ja tämä nosti katseensa kuullessaan nimensä ja sen jälkeen niillä häivähti jokin tunne, ehkä ärtymys?

-Ettekö te halua kuulla sitä,

Jon kysyi naiselta oksitaaniksi. Catherine ei tuntunut reagoivan siihen lainkaan. Nyt oli Jonin vuoro rypistää otsaansa. Sitten hänessä heräsi epäilys ja hän kysyi ranskaksi saman. Tällä kertaa nainen käänsi vähän päätään, mutta ei katsonut mieheen.

-Kuulla mitä? Hänkö aikoo laulaa sen lurituksen minusta kyyhkysenä,

nainen tokaisi rauhallisesti. Lurituksen? Olipa erikoinen sana.

-Te ette puhu oksitaania?

-Hys, olkaa hiljaa. Laulu alkaa,

nainen sanoi ja heilautti kärsimättömästi kättään. Kaiken järjen mukaan Jonin olisi pitänyt suuttua naiselle, mutta sen sijaan hän tunsikin naurun kuplivan kurkussaan. Kolli oli ihan oikeassa. Tämä nainen ei ollut tavallinen. Jon katseli ällistyneenä, kuinka Catherine otti kasvoilleen mahdollisimman tyhjänpäiväisen ja haltioituneen hymyn ja piti sitä yllä koko esityksen ajan. Neito taputti hienostuneesti laulun päätyttyä ja keskittyi sitten jälleen ateriaan.

-Ettekö te todellakaan ymmärtänyt,

Jon tiedusteli.

-En sanaakaan,

Catherine sanoi ja vilkaisi häntä hymyillen koko naamallaan. Jonin nauru kuoli, kun naisen hymy löi häneltä keuhkot tyhjiksi. Samanlaisen hymyn saattoi nähdä pohjoismaisen naisen kasvoilla, mutta ei koskaan ritarihovissa. Naiset eivät katsoneet miehiä suoraan silmiin, muuten kuin salaa. Catherinen katse oli kuitenkin ollut suora ja aito. Juuri silloin Feris nousi paikaltaan seisomaan.

-Olemme saaneet kuulla, että myös neito Catherine Paloma laulaa. Olisiko hän niin ystävällinen ja soisi meille kunnian kuulla kaunista ääntään?

Jonista näytti siltä, että Catherine oli tukehtumaisillaan. Naisen kädet olivat äkkiä puristuneet nyrkkiin. Jon saattoi aistia paniikin, jonka kourissa Catherine oli ja hänen suojelusvaistonsa heräsi. Samassa nainen kuitenkin nousi ja näytti saaneensa itsensä hallintaan.

Catherine kiersi pöydän ja käveli keskelle huonetta, mutta ei istuutunut penkille.

-Täältä linnasta löytyi huone, jossa on muutamia soittimia. Niiden joukossa oli yksi minulle tuttu. Voisinko saada sen,

nainen puhui matalalla ja hiljaisella äänellä. Jon näki vanhan palvelijanaisen ponnahtavan liikkeelle. Hetken päästä tämä tuli takaisin kantaen jotakin soitinta. Jon oli kuitenkin kiinnittänyt katseensa Catherineen. Tämän hiukset loistivat tulien valossa, hopea kimmelsi hänen ohimoillaan ja vaatteessaan ja sai hänet näyttämään sen taruolennon kaltaiselta, josta juuri oli laulettu. Nainen istuutui ja otti soittimen syliinsä.

-Laulan teille vain sitä mitä osaan,

nainen sanoi lyhyesti ja alkoi sitten näppäillä kieliä. Vasta soittimen äänen kuullessaan Jon tiesi mikä se oli. Mikään muu soitin ei kuulostanut samalta kuin se, joka soi noitien ja velhojen maassa, Suomessa. Naisen kurkusta nousi matala, hyväilevä laulu. Sen rytmi ja sävelen yksinkertaisuus vetivät Jonin ihon kananlihalle ja tuntuivat kiskovan hänet aikoihin, joita ei enää ollut olemassakaan. Laulun loppuessa Jon Viikinki oli varma siitä, että tämä nainen todellakin oli noita.

                      Katariina käveli aamulla linnan puutarhassa. Hänellä oli Erik mukanaan. Poika juoksenteli terhakkaasti puolelta toiselle, hymyili, kiljui ja nauroi. Katariina nauroi lapsen kanssa. Hän aisti milloin mies tuli paikalle.

-Sinä olet Suomesta,

Kolli aloitti suoraan. Katariina hymähti.

-Ihanko totta?

Mies selvästi häkeltyi hänen vastauksestaan.

-Tiedättekö mitä Kolli tarkoittaa suomeksi,

Katariina kysyi. Norjalainen pudisti päätään ja näytti yhä hämmentyneemmältä.

-Tarkoittaako se jotakin suomeksi?

-Se on uroskissa,

Katariina vastasi ja muikisti huvittuneena suutaan, vilkaisten samalla alta kulmain miestä. Kolli räpytteli muutaman kerran silmiään ja puhkesi sitten raikuvaan nauruun.

-Uroskissa? Sehän sopii,

mies sanoi ja nauroi uudestaan. Sitten Kolli vakavoitui.

-Sinä olet noita,

mies sanoi haastavasti. Katariina ällistyi sanattomaksi eikä ymmärtänyt edes pelätä. Sitten hän purskahti helkkyvään nauruun.

-Noita? Kuinka niin,

hän kysyi ihmetellen.

-Sinä olet sumujen ja hirviöiden maasta, jossa suuret noidat ja velhot elävät. Siinä maassa te naiset asutte yksin  ja saatte lapsia miehille, jotka te itse valitsette. Kaikki tietävät, että tyttäret, joita suomalaiset naiset saavat, ovat kauniita ja pojat taas epämuodostuneita vyötäröstä ylöspäin,

Kolli sanoi varmana ja hänen äänessään oli myös haaste, joka käski Katariinan myöntää asia totuudeksi. Katariina oli kuitenkin alkanut nauraa niin, että vedet lopulta valuivat silmistä ja vatsaan koski. Mies näytti siltä ettei oikein tiennyt olisiko hänen pitänyt loukkaantua naisen käytöksestä vai nauraa mukana.

-Voi hyvä tavaton sentään,

Katariina sai sanottua pyyhkien poskia. Kolli odotti.

-Kuulkaahan, se oli ihan yhtä viehättävä satu kuin sekin, joka kertoo minun olevan neidoksi loihdittu kyyhkynen. Ette kai te tosissaan usko sellaiseen,

Katariina kysyi vähän ilkikurinenkin hymy huulillaan. Erik oli hämmentynyt Katariinan käytöksestä ja tullut hänen helmoihinsa roikkumaan.

-Minä näin sinun eilen melkein leikkaavan kurkun auki Jon Viikingiltä,

Kolli vastasi, edelleen uhmaa äänessään.

-Kuulkaahan nyt. Ensinnäkin, te sinuttelette minua, mikä tuntuu varsin erikoiselta. Minä en tietääkseni tunne teitä? Siksi toisekseen, se veitsi ei olisi leikannut edes juustoa, se on niin tylsä,

nyt Katariina alkoi vähän jo ärtyä tästä kuulustelusta ja mielettömästä aiheesta.

-Ja kolmanneksi: minä en voi olla noita, koska minä olen kristitty ja uskon Jeesukseen Kristukseen,

Katariina lopetti.

-Miten sinä sitten olet voinut antaa kerettiläisen adoptoida itsesi,

Kolli hämmästyi. Mies oli nähtävästi päättänyt pitäytyä sinuttelussa. Ehkä tämä ei ollut kovin viisas?

-Minä olen nainen, paljonko minulla on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämääni,

Katariina sanoi kuivasti ja nosti Erikin syliinsä. Tähän Kolli ei sanonut mitään. Hän ei selvästikään keksinyt mitään sanottavaa.

-Kuulkaahan, minä olen todellakin pahoillani, että hermostuin niin suunnattomasti. Minä olen kuitenkin joutunut täällä linnassa kestämään iljettävää koskettelua, huohotuksia ja kaikkea muuta. Minun on täytynyt pitää puoleni, jotta minun puhtauteni säilyisi. Ystävänne teko oli mitätön, mutta.. En minä tiedä. Kai se pidätelty viha joskus tulee ulos,

Katariina vuodatti puoliksi vihaisesti, puoliksi lakonisesti. Kollin ilme oli muuttunut.

-Minä en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan, että aatelisnaisellakin voi olla tunteita, joita täytyy purkaa. Jotenkin minä huomaan huolestuvani ajatellessani, että nainen voisi kokea samanlaista raivoa kuin mies. Se ei ole normaalia,

Kolli sanoi epäröivällä äänellä.

-Te miehet. Te luulette, että teillä yksin on oikeus tuntea voimakkaita tunteita, kuten vihaa, inhoa ja raivoa. Me naiset olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin tekin. Meillä vain ei ole teidän fyysistä voimaanne,

Katariina puhahti.

-Mitä? Yritätkö sinä väittää, että naiset ovat henkisesti yhtä vahvoja kuin miehet,

Kolli ällistyi niin että hänen äänensä nousi.

-Te miehet kuvittelette tuntevanne meidät. Te olette asettaneet meille rajat, määritelleet meidän tunteemme ja tapamme toimia ja ajatella. Kuitenkaan kukaan teistä ei ole ollut päivääkään nainen eikä kukaan teistä voi todella tietää, mitä nainen tuntee tai ajattelee.

Katariina oli niin vihainen, että hän tunsi halua lyödä miestä. Se oli järkyttävä kokemus. Hän ei ollut väkivaltainen ihminen, mutta nähtävästi hän oli aivan liian kauan oleskellut sellaisten keskellä ja saanut tartunnan. Katariina ajatteli, että hänen olisi pakko rauhoittua. Hän oli nyt jo järkyttänyt miestä enemmän kuin oli tarpeen. Tämä, eikä kukaan muukaan mies, ollut valmis ottamaan vastaan niin uudenaikaisia ajatuksia. Ihan turhaan hän hakkaisi päätään seinään.

Kolli oli alkanut astella edestakaisin Katariinan hyökätessä sanallisesti hänen kimppuunsa.

-Nainen, sinä herätät levottomia ajatuksia. Minä en vielä tiedä miten minun pitäisi suhtautua niihin,

mies sitten viimein virkkoi. Katariina oli lentää istualleen hämmästyksestä. Uskomatonta! Mies ei tyrmännytkään häntä suoralta kädeltä. Tämä suostuisi jopa miettimään Katariinan laukomia ihmeellisyyksiä. Siinä samassa Katariina päätti antaa miehelle anteeksi jatkuvan sinuttelun ja pudisti mielessään heti samaan hengenvetoon päätään. Antaa anteeksi sinuttelun? Hän oli ehdottomasti oleskellut täällä aivan liian kauan.