Osa 15

                      Kaksi päivää myöhemmin valmistauduttiin tekemään retki norjalaissiirtokuntaan. Norjalaisten lisäksi sinne ratsastaisi Feris kymmenen ritarinsa kanssa sekä Elianor ja Katariina. Elianor nostettiin Ferisin taakse hevosen selkään ja Katariina sai paikan kihlattunsa takasatulasta. Ensin Katariina oli pelkästään vain tyytyväinen kun pääsi viimein linnoituksen ulkopuolelle. Ylhäiset naiset olivat niin arvokkaita, että heitä ei ihan pikkukummassa liikuteltu. Naisten yllä oli viitat, joiden huput peittivät heidän päänsä kokonaan. Sen suurin tarkoitus oli suojata naista auringolta. Ilma oli kuitenkin hyvin lämmin, joten viitan alla tuli kuuma siitä huolimatta, että se oli kesäisen ohut vaatekappale eikä mikään talviviitta. Jonkin aikaa ratsastettuaan Katariina olisi jo ollut valmis palaamaan takaisin linnaan.

Koskaan aikaisemmin Katariina ei ollut tullut ajatelleeksi kuinka epämiellyttävää oli itse asiassa ratsastaa pidempää matkaa ihan matkantekomielessä, eikä nyt sentään ollut kyse kovinkaan pitkästä matkasta. Kaiken lisäksi hänen täytyi istua sivuttain norjalaisen takana ja se tuntui asentona hyvin epämukavalta. Selkää alkoi nopeasti särkeä ja päällimmäinen jalka tahtoi puutua. Jonkin ajan päästä Katariina käänsi päätään niin, että huppu valui alas.

-Te palatte, armollinen neito,

Harald sanoi viereisen ratsun selästä. Katariina tiesi tekevänsä taas suuren käytösvirheen katsomalla miestä suoraan silmiin, mutta katsoi silti.

-Parempi sekin kuin paahtua elävältä,

hän vastasi.

-Haluatteko että otan teiltä viitan kokonaan pois,

mies kysyi huomaavaisesti.

-Voisitteko olla niin ystävällinen,

Katariina vastasi. Haraldin kurkottaessa häntä kohti Katariina tunsi Jonin jäykistyvän.

-Älä pudota häntä,

Jon kirahti hampaidensa välistä serkulleen. Tämä hymähti ja riisui viitan Katariinalta varsin näppärästi ja heitti sen sitten poikittain eteensä.

-Kiitos,

Katariina sanoi ja väläytti Haraldille oikein herttaisen hymyn.

-Taidanpa alkaa ymmärtää mihin sinä tässä neidossa viehätyit,

Harald huomautti serkulleen. Jon Viikinki kääntyi katsomaan miestä.

-Kunhan vain pidät omat kätesi hänestä erossa,

mies vastasi kevyesti, mutta jopa Katariina saattoi kuulla äänen taustalla varoituksen. Hänen teki mieli kivahtaa, että kyllä hän oli oppinut pitämään itsestään huolen, kiitos vaan, eikä hän tarvinnut miestä sitä varten. Oli kuitenkin turha kuluttaa energiaansa tuulimyllyjä vastaan taistellen, joten hän vaikeni hampaitaan kirskutellen.

Katariina oli hyvin helpottunut, kun norjalaiset vihdoin huudahtivat heidän olevan ihan kohta perillä. Hän katseli mäeltä avautuvaa näkymää, mitä nyt Jonin takaa näki. Siirtokunta oli sarja matalia rakennuksia, jotka oli rakennettu suojaisaksi pihaksi. Niitä oli monta eri kokoista ja kaikissa näytti olevan olkikatto. Piha laskeutui loivana merta kohti ja rannasta lähti laituri, jonka ääressä lepäsi kunnioitusta herättävä viikinkialus. Heidän ratsastaessaan rakennuksia kohti tuli esiin miehiä ja muutama nainen. Nämä alkoivat vilkuttaa tunnistaessaan tulijat. Jon Viikinki huusi heille niin kovaa tervehdyksensä, että Katariinan korvat olivat mennä lukkoon.

Pihassa Katariina tunsi uteliaat katseet ja katsoi itse yhtä uteliaasti takaisin. Hänet autettiin hevosen selästä alas. Elianor liittyi Katariinan seuraan.

Piha oli kohtuullisen siisti, mutta siellä haisivat jätteet, jotka oli kasattu rakennusten lähelle. Onneksi meri tuoksui vieressä ja rannalla jatkuvasti puhaltava tuuli puski epämiellyttäviä tuoksahduksia poispäin. Jostakin tulvi nenään savun haju. Katariina oletti sen tulevan jonkin rakennuksen sisältä, mutta ei kyennyt paikallistamaan sitä. Silmiinpistävintä heitä ympäröivässä näkymässä oli Katariinan mielestä ikkunoiden puute.

-Minä voisin esitellä teille paikkoja, jos armollisia naisia kiinnostaa,

Jon tarjoutui ja kumarsi kohteliaasti. Elianorin silmät syttyivät.

-Minä haluaisin nähdä tuon laivan lähempää,

domina sanoi ja Jon virnisti.

-Tulkaahan sitten,

mies sanoi ja he saivat saattajikseen myös Ferisin ja tämän miehet sekä Kolli Kivisydämen ja Harald Eirikssonin.

Laituri oli tukevan oloinen, eikä se heilunut juurikaan. Se oli rakennettu hyvin pitkäksi ja Katariina oletti syyn siihen olevan vuoroveden vaihdokset. He kävelivät aluksen viereen. Laiva natisi aaltojen keinuttaessa sitä. Lokit lentelivät jossakin heidän yläpuolellaan ja niiden huuto ja meren kohina tuntuivat ihanilta Katariinan korvissa.

-Miksi te päätitte käyttää tällaista alusta,

Katariina kysyi ja katsoi suoraan Jon Viikinkiin. Mies alkoi hymyillä hänelle kysymyksen kuultuaan.

-Siihen on oikeastaan muutamakin syy. Tällainen alus herättää tiettyä kunnioitusta, mikä on tarpeen näillä vesillä, sillä täällä liikkuu merirosvoja. He eivät kovin mielellään käy viikinkilaivan kimppuun, varsinkin kun meidän aluksellamme on jo tietynlainen maine tällä merellä,

Jon virnisti poikamaisesti. Se oli niin vastustamaton hymy, että Katariina ei voinut olla hymyilemättä takaisin.

-Me myös halusimme erottua alueen muista kauppiaista ja siitä on huomattava etu, kun on tunnettu. Kaikki tietävät meidän saapuessamme satamaan keitä me olemme ja kauppiaat ovat juoksemassa luoksemme kilpaa tavaran kanssa.

Oivallinen markkinointitekniikka, Katariina pohdiskeli ja alkoi katsella itse alusta. Se oli pitkä ja aika matalan oloinen, ainakin Katariinan silmiin. Se oli rakennettu limittäin asetelluista laudoista. Laivan keula ja perä kohosivat korkeina ja kapeina ja ne päättyivät päihin, jotka hänen nähdäkseen esittivät lohikäärmettä. Jos Katariina muisti oikein, niin se oli ollut näille aluksille varsin tyypillistä. Muuten laiva oli muodoiltaan hyvin pyöreä. Sen laidoilla oli tukevat telineet kilpiä varten, airot oli pinottu keskelle odottamaan tulevaa käyttöä. Penkkien tilalla oli puisia arkkuja. Ne olivat varmaankin aika tarpeellisia kun muita säilytystiloja ei oikeastaan ollut. Mitenköhän norjalaiset mahtoivat pakata kauppatavaransa? Keskeltä alusta kohosi suunnattoman korkealta vaikuttava masto. Jotakin näytti hänen silmissään silti puuttuvan. Katariina rypisti kulmiaan.

-Miten te suojaudutte sateelta,

hän kysyi. Jon kosketti häntä sormellaan siihen kohtaan, johon ryppy muodostui.

-Ei meillä ole suojaa,

mies sanoi hellällä äänellä ja se sai Katariinan lievästi pois tasapainosta.

-Miksi,

Elianor kysyi vuorostaan ja se oli hyvä, sillä Katariina ei ollut ollenkaan varma juuri sillä hetkellä oman äänensä tasaisuudesta.

-Me voimme tarpeen vaatiessa kasata alukseen teltan, mutta jos mahdollista, sitä ei käytetä,

Kolli vastasi tähän. Sitten mies kääntyi katsomaan rannan suuntaan. Sieltä huudettiin jotakin.

-Tulkaa, niin nautitaan vähän ruokaa,

Kolli sanoi ystävällisesti hymyillen ja viittasi heitä astumaan talojen suuntaan. Katariina katseli rakennuksia kävellessään niiden ohi. Ne kaikki olivat rakennettu enemmän tai vähemmän samannäköisiksi. Rakennukset olivat puisia eikä niissä ollut ikkunoita tai savupiippuja. Joistakin pihalle antava seinä puuttui kokonaan ja näiden sisällä näkyi kärryjä ja muita työkaluja, kuten auroja.

Norjalaiset ja heidän vieraansa astuivat sisään pitkään taloon, jonka ainoa aukko näytti olevan ovi. Sisällä rakennuksessa oli hyvin lämmin. Ensimmäiseksi Katariina tajusi, että talo oli äärettömän iso. Sen peräseinää ei kyennyt erottamaan, osittain huonon valaistuksen vuoksi. Valoa toivat talon keskelle rakennettu kivinen tulisija ja seinähirsien väliin tungetut päreet. Savu nousi ulos katossa olevasta räppänästä. Talon seinät olivat noesta mustuneet ja joka puolella oli tavaraa, vaikkakin selkeästi järjestyksessä. Katariina vilkaisi jalkoihinsa. Talossa oli maalattia.

Heidät ohjattiin istumaan penkeille pöydän ääreen. Katariina kaivoi lusikkansa esille muiden mukana. Hetken päästä hän totesi, että se jäisi kyllä käyttämättä. Kaikki söivät itseään lähimmästä olevasta astiasta. Erillisiä lautasia ei ollut. Onneksi tarjolla oli myös jotakin paistia, jota Katariina maisteli leivän kanssa. Elianor vaikutti yhtä haluttomalta upottamaan lusikkaansa keittoastiaan ja seurasi Katariinan esimerkkiä.

Katariina katseli syödessä ympärilleen, sillä täällä se ei tuntunut olevan mitenkään erityisen tavatonta. Hän näki kahdet kangaspuut, joissa oli kangas kesken. Katariina oli nähnyt mummollaan mattopuut eivätkä nämä olleet loimia lukuunottamatta lainkaan saman näköiset. Kaikkein näkyvin ero oli se, että nämä kangaspuut olivat pystyssä seinää vasten. Yhdessä nurkassa oli tynnyreitä. Niissä saattoi olla ruokaa tai olutta, Katariina ei tiennyt. Kangaspuiden lähellä hän näki vasussa valmiita villalankoja ja esineitä, joilla niitä varmaankin kehrättiin. Oliko se nyt sitten värttinä, Katariina yritti muistella. Näistä asioista hänellä ei ollut mitään tietoa.

Talon sisätila oli todellakin yhtenäinen. Sitä kannattelivat suuret hirret pystyssä ja poikittain eikä missään ollut mitään seiniä. Täällä ei myöskään näkynyt sellaista tuolia kuin Ferisin salissa, joten Jon ei varmaankaan kokenut valtaistuinta tarvitsevansa. Perällä oli muutamia verhoin erotettuja osia. Niiden takana oli taatusti vuoteet. Siinä vaiheessa Katariina sattui huomaamaan, että Jon Viikinki katseli häntä kiinteästi ja erehtyessään katsomaan miestä tämän kulmat kohosivat merkitsevinä ja huulille ilmaantui ilkikurinen hymy. Katariina oli hyvin tyytyväinen siihen, että huoneessa oli kohtuullisen hämärää, sillä hän tunsi poskiensa lehahtavan punaisiksi.

Aterian päätyttyä Feris kiitti heidän kaikkien puolesta ja ilmoitti, että heidän olisi pakko lähteä nyt paluumatkalle, jotta linnoitukseen ehdittäisiin ennen pimeää. Oliko päivä todella jo niin pitkällä, Katariina ihmetteli. Jon Viikinki tarjosi heille mahdollisuutta yöpyä talossa, mutta Feris kieltäytyi kohteliaasti.

-Minä pystyn paremmin suojelemaan neitoa linnassani kuin täällä,

Katariina kuuli miehen kuiskaavan Jonille hyvin huvittuneella äänellä ja toisen nauravan tälle. Se sai ärtymyksen leimahtamaan Katariinassa, mutta hän oli näyttämättä sitä.

Paluumatka oli yhtä epämiellyttävä kuin tulokin, oikeastaan pahempi. Katariinan takamus oli kipeytynyt aiemmasta ratsastuksesta. Hän liikahteli vähän levottomasti Jonin takana.

-Lakatkaa liikkumasta,

mies sanoi kiukkuisesti.

-Helppohan teidän on puhua. Minä se täällä joudun istumaan tukalassa asennossa,

Katariina kivahti takaisin.

-Älkää valittako,

mies vastasi siihen. Katariinan teki mieli lyödä tätä selkään, mutta siinä olisi vain satuttanut oman kätensä. Hänestä tuntui, että hänen päänsä suorastaan savusi pidätellystä raivosta.

-Jos te ette lakkaa arvostelemasta minua, minä hyppään alas tämän hevosen selästä ja kävelen linnaan,

Katariina ärähti.

-Oletteko te hullu,

Jon kysyi jäykistyen hänen edessään.

-En tiedä, mutta jos te jatkatte tätä niin kyllä se pian selviää,

Katariina kivahti. Sen jälkeen mies oli vaiti ja antoi hänen kaikessa rauhassa liikahdella takanaan aina linnaan saakka.

                      Seuraavana aamupäivänä Jon Viikinki käveli Kolli Kivisydämen kanssa Katariinan luokse tämän seistessä muurilla. Mies vaikutti kireältä.

-Minä tulin jättämään teille jäähyväiset,

Jon sanoi ja Katariina nosti hämmästyneenä katseensa. Tätä miestä hänkin joutui katsomaan reilusti ylöspäin.

-Te olette lähdössä.

Katariina sai äänensä kuulostamaan tasaiselta, vaikka ei ollut äkkiä varma halusiko kirkua riemusta vai vinkaista pettymyksestä.

-Ette kai tosissanne luule, että minä voin katsella teitä viisi vuotta koskematta teihin lainkaan,

Jon murahti vaarallisen kuuloisesti.

-Ei ole minun asiani luulla mitään, herra,

Katariina vastasi kylmästi. Että mies kehtasi seistä siinä hänen edessään ja puhua noin, kun ei ollut edes kysynyt Katariinalta itseltään suostumusta koko liittoon! Sen lisäksi se hyväkäs kyllä tiesi Katariinan mielipiteen, mutta vähät välitti siitä!  Mitä suuremmaksi hänen vihansa kasvoi, sitä kylmemmäksi hän itsensä tunsi.

-Minä lähden kauppamatkalle ja taistelemaan. Linnaan toimitetaan säilytettäväksi arkku, jonka sisällön te saatte sinä päivänä, kun meidän liittomme siunataan,

Jon puhui hampaidensa välistä.

-Kuten haluatte, herra,

Katariina sanoi jäisesti.

-Kolli Kivisydän vannoo teille uskollisuudenvalan ja jää teidän omaksi ritariksenne. Hänen tehtävänsä on seurata ja suojella teitä.

Jon kääntyi Kollin puoleen ja tämä polvistui Katariinan edessä. Mies otti naisen käden käsiensä väliin ja sanoi juhlallisesti:

-Tästä hetkestä minä teitä palvelen ja suojelen henkeänne omani hinnalla. Jos tulee päivä ja hetki, jolloin tiedän teidän henkenne ja kunnianne menettämisen välissä olevan enää vain minun ruumiini, minä lupaan pelastaa teidän kunnianne ja herrani kunnian surmaamalla teidät nopeasti ja kivuttomasti, jotta säästytte pahemmalta kohtalolta. Minä olen teidän käskettävissänne.

Katariinan sydän käytännössä pysähtyi hetkeksi tämän karmivan valan edessä ja hän tunsi omien kasvojensa kalpenevan vieläkin vaaleammiksi kuin mitä ne normaalisti olivat. Kolli katsoi häneen odottavasti ja hän sai kauhusta käheällä äänellä kuiskattua:

-Kiitos. Otan palveluksenne ja valanne vastaan.

Mies nousi ja astui muutaman askeleen kauemmas. Katariina tunsi Jon Viikingin olevan niin lähellä, että hän saattoi aistia tämän hengityksen kasvoillaan. Mies nosti kätensä ja vei sen Katariinan niskaan. Peukalollaan tämä hiveli Katariinan kurkkua ja leukaa. Kosketus sai Katariinan jalat muuttumaan vapiseviksi ja hengityksen kulkemaan vaikeammin.

-Minä ajattelen teitä päivin ja öin,

Jon Viikinki mutisi ja Katariina kuuli poltteen miehen äänessä. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan vaan piti sen tiukasti miehen rinnuksilla. Äkkiä hänen jäätävä vihansa oli kokonaan poissa ja se tuntui hämmästyttävältä. Miten hän saattoi tällä tavoin ajelehtia tunteesta toiseen? Katariina tiesi Jonin liikkeen alkavan ennen kuin tunsi sitä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä. Parta pisteli hänen kasvojaan, mutta pian Katariina ei pitänyt sitä epämiellyttävänä vaan huomasi kurottuvansa miehen puoleen. Hän haistoi miehen ihon tuoksun. Jon irtautui murahtaen ponnistuksesta, jota se häneltä vaati.

-Minä menen nyt, ennen kuin otan teidät tässä muurilla ja vähät välitän mistään muusta.

Hetken ajan Katariina ajatteli ettei välittäisi, vaikka mies ottaisikin hänet tässä ja nyt. Sitten järki tuli päähän ja hän astui kauemmas.

-Hyvää matkaa. Palatkaa terveenä ja ehjänä,

Katariina sanoi velvollisuudentuntoisesti, vaikka toivoi sitä oikeastikin. Hän huomasi kokevansa pohjattomalta tuntuvan menetyksentunteen miehen astellessa pois.