Osa 20

                      Seuraavana päivänä sitten jaettiin miehille vartiointivuorot. Heitä olisi aina kaksi ritaria vuoroa kohden. Katariina hymyili sisäänpäin Jon Viikingin läjäyttäessä valtavan kouransa ritari Bernardin harteille ja tämän huojahtaessa melkein polvilleen..

-Minä vartioin yhdessä tämän ylhäisen ja nuoren ystäväni kanssa,

Jon kajautti kuuluvasti. Katariina katsoi Hallveigiin. Nainen istui hänen vieressään ja tämän huulilla kareili huvittunut hymy.

-Hyvin järjestelty,

Hallveig mutisi Katariinalle ja neito sai purra suunsa sisäpintaa ettei olisi herahtanut nauruun. Katariina oli enemmän kuin tyytyväinen siihen, että nainen oli palannut viimein takaisin hänen vierelleen. Hänen katseensa osui edessä seisovaan naiseen. Elianor väänteli käsiään avuttoman himonsa kourissa ja Katariinan kävi nuori domina sääliksi. Hänelle oli jo täysin selvää, että Feris oli hedelmätön. Galiana oli ollut noin kahdenkymmenenyhden tullessaan viimein raskaaksi seitsemän avioliittovuoden jälkeen, eikä sekään lapsi ollut sitten hänen miehensä. Elianor oli nyt ollut tämän kanssa naimisissa jo kolme vuotta ja Katariina tiesi miehen täyttävän varsin tunnollisesti velvollisuutensa avioliittovuoteessa, kuten Elianor asian kuvasi. Nuori rouva ei odottanut edelleenkään lasta. Tästä Katariinan ajatukset lensivät Erikiin. Hän ei ollut nähnyt poikaa muutamaan päivään. Lapsen hoitaja oli pitänyt pienokaisen poissa ylhäisten vieraiden silmistä, sillä lapsi oli piikki Feris de Togesin lihassa. Katariina ikävöi Erikiä käsivarsilleen, mutta hänen oli pakko välttää lapsen näkemistä domina Blanchen käskystä. Päivän keittiössä domina saattoi vielä antaa anteeksi huvittuneena, mutta ei sitä, jos Katariina kääntäisi puukkoa Ferisin haavassa ja muistuttaisi perhettä kohdanneesta onnettomuudesta.

Iltapäivän puolella Katariina alkoi tuntea suurta kärsimättömyyttä, sillä hän ei ollut päässyt ratsastamaan moneen päivään. Kolli Kivisydän oli todennut sen olevan täyttä hulluutta vaarallisiakin ritareita täynnä olevassa hovissa. Mies oli todennut, että sitä varten Katariina tarvitsisi saattueen norjalaisia ja heidän joukossaan ratsastaisi Jon Viikinki. Se oli hillinnyt Katariinan mieltä, mutta nyt olo alkoi olla todella tukala. Joka puolella murahteli ja huuteli lähes lukematon määrä nuoria ritareita, jotka saattoivat vain haaveilla ylhäisestä naisesta vuoteeseensa. Heillä ei ollut juuri toiveita päästä naimisiin ja se turhautti näitä miehiä ja teki heistä siksi vaarallisia. Periaatteessa ritarit toki noudattivat tarkoin rajattuja kunniasääntöjä ylhäisiä naisia kohtaan, mutta koskaan siitä ei voinut olla varma milloin jonkun nuorukaisen pidätellyt turhaumat purkautuisivat ja tielle osuva aatelisnainen saisi siitä osansa. Oli viime kädessä naisen itsensä tehtävä suojata omaa kunniaansa. Raiskauksen uhri saatettaisiin syyllistää siinä missä raiskaajakin. Nyt Katariina kuitenkin oli valmis vaikka mihin päästäkseen edes hetkeksi pois, mutta Kolli ei pitänyt sitä enää mahdollisena ja oli siinä taipumaton. Katariina poistui niskojaan nakellen eikä puhunut edes seurassaan kulkevalle Hallveigille mitään. Nainen kulki tyynenä hänen rinnallaan ja vähän ajan päästä Katariina alkoi tuntea itsensä aika lapselliseksi ja noloksi.

-Anna anteeksi Hallveig,

Katariina huokaisi tälle.

-Kyllä minä ymmärrän. Sinä tarvitset miehen, joka vie sinut pois täältä. Jonnekin, missä sinun ei tarvitse pelätä,

Hallveig totesi tyynesti hänelle. Katariina hätkähti hieman. Sitten hän huokaisi.

-Se taitaa olla lähes ainoa asia, jota minä en voi tehdä,

Katariina sitten sanoi onnettomana.

-Miksi et voisi?

Miten hän vastaisi naiselle? Ei Katariina oikein voisi kertoa totuuttakaan. Se olisi liian typerryttävä, eikä sitä uskoisi tai ymmärtäisi kukaan. Hänet leimattaisiin hulluksi. Joskus Katariinasta tuntuikin siltä, että hän oli varmasti hullu. Hän oli todennäköisesti satuttanut päänsä pahasti ja vain kuvitteli eläneensä tulevaisuudessa. Sitten hän sai muistoja ja hajuja mieleensä ja tiesi sen olevan totta. Aina silloinkaan Katariina ei kuitenkaan ollut varma. Jospa hänellä vain oli niin suunnaton mielikuvitus, että hän oli kehitellyt sen kaiken? Niinpä Katariina vain pudisti päätään toivottomana. Sitten hän käännähti terävästi katsomaan Hallveigia.

-Ja sinä tietenkin olet jo vakuuttunut siitä kuka se mies on,

Katariina sanoi syyttävästi. Hallveig ei voinut estää leveätä hymyä kohoamasta kasvoilleen.

-Jos sinä edes kuvittelet, että Jon Viikinki antaa jonkun toisen miehen luoda kätensä sinuun, niin sinä olet typerä. Enkä minä usko että sinä olet. Voi kyllä, Jon on juuri oikea mies sinulle,

Hallveig totesi hyväntuulisesti. Katariina huomasi taas kiukustuvansa kuten pieni lapsi.

-Minä olen ollut ihan liian kauan näiden ihmisten keskellä,

hän mutisi turhautuneena. Hallveig katsahti Katariinaan uteliaasti. Neito tuhahti ärtyneenä ja Hallveig näytti päättävän jättää kysymyksensä kysymättä. Se olisi epäilemättä liittynyt siihen kuinka Katariina oli päätynyt keskelle Oksitanialaista hovia. Sitten naisen silmiin osui jotakin.

-Kas, siinä on meidän näppärä pieni emäntämme,

Hallveig sanoi tietävällä äänellä. Katariina käänsi päätään naisen katseen suuntaan. Siellä oli Elianor, joka teki itseään tietyssä määrin tykö Haraldille.

-Tuo ei pääty hyvin,

Hallveig jatkoi ja Katariina ei voinut muuta kuin nyökytellä.

-Voisiko asialle tehdä jotakin,

hän keksi kysyä naiselta. Ehkä Hallveigilla saattaisi olla jokin idea.

-Kyllä toki. Järjestetään heille suojaisa paikka ja jätetään sinne muutamaksi tunniksi,

Hallveig tokaisi huvittuneena.

-En minä ihan sellaista tarkoittanut,

Katariina purnasi vähän järkyttyneenä ja posket punaisiksi lehahtaneina.

-Kuulehan ystäväni, se on niin, että noiden kahden täytyy saada naida kunnolla. Polte ei lopu ennen kuin se on tehty. Mitä pidempään sitä viivytellään, sitä vaarallisemmaksi se heille molemmille tulee. Sillä uskot tai et, niin Harald ei suinkaan suhtaudu vastenmielisesti pienen rouvan lähentelyihin. Mies alkaa olla kohta niin suuressa kiimassa, että kohta hän vähät välittää siitä kuka näkee,

Hallveig totesi järkevään sävyyn. Puna Katariinan poskilla oli syventynyt ja hän soimasi samalla itseään tekopyhyydestä. Sen lisäksi hänellä oli epämääräinen tunne, että Hallveig samalla varoitti häntä itseäänkin jostakin.

-Puhutko sinä nyt pelkästään Haraldista ja Elianorista, vai yritätkö sinä sanoa minulle jotakin,

Katariina pamautti ennen kuin ehti ajatella asiaa loppuun.

-Sinä et todellakaan ole mikään typerys. Sen tähden minä sanon sinulle, että käytä sitä sievää päätäsi.

Katariina ei ollut ihan varma pilailiko Hallveig. Ja mitä nainen mahtoi tarkoittaa lausellaan? Hallveig antoi kuitenkin ymmärtää, että nyt keskustelu oli käyty, joten Katariina ei saanut tilaisuutta kysyä. Se jäi kuitenkin kaivelemaan hänen mieleensä pitkäksi aikaa.

                      Illallisen jälkeen Katariina teki jotain hyvin poikkeuksellista. Koska hän ei päässyt ratsastamaan, hän halusi viettää edes jonkinlaisen hetken jolloin hänen hermonsa saisivat levätä. Niinpä Katariina otti Marien mukaansa ja he menivät yhdessä kylpylään. Siellä ei palanut kuin muutama kynttilä.

-Menemmekö pukuhuoneeseen,

Marie kysyi Katariinalta.

-Ei suotta. Mennään tuonne pylväiden joukkoon. Siellä on nyt riittävän suojaisaa riisumista varten,

Katariina päätti. Marie ehti riisua hänen päällyshameensa, kun he kuulivat kikatusta ja kiiruhtavia askeleita. Kylpylän ovista astuivat sisälle domina Elianor ja Harald Eiriksson, suuri punatukkainen jätti. Katariina ja Marie jähmettyivät ja vilkaisivat toisiaan kauhuissaan. He näkivät, kuinka Harald sulki oven sisältäpäin.

-Siellä oli jo valmiina merkki naisten vuorosta,

Elianor totesi ujosti. Toki oli, sillä se oli Marien sinne nostama! Kylpylän ovenpieleen oli laitettu koukku johon nostettiin erivärinen kangas sen mukaan, käyttivätkö sitä juuri silloin miehet vai naiset. Sitä käytettiin myös yleisesti silloin, kun jokin pariskunta halusi iloitella kylpylässä kahdestaan. Silloin koukkuun nostettiin punainen kangas, joka merkitsi naisten vuoroa, joten miehet tiesivät olla astumatta sisään. Ovi oli myös mahdollista teljetä, kuten Harald oli juuri nyt tehnyt.

Katariina ja Marie astuivat kuin yhteisestä sopimuksesta aivan seinän viereen. He haparoivat toinen toistensa kättä ja puristivat sormet tiukasti lomittain. Kumpikin tiesi mitä oli tulossa eikä pakotietä ollut. Nyt oli liian myöhäistä. He eivät uskaltaneet sanoa sanaakaan, edes kuiskata, jotta heitä ei havaittaisi. Katariina sulki silmänsä ollakseen näkemättä, mutta hän kuuli heidät silti. Katariina ajatteli, että tämä koko linna oli seonnut. Hämärästi hän ymmärsi syyt siihen. Katariina oli varma, että hän tulisi hulluksi. Kaikki voihkaisut ja äänet kertautuivat kylpylän seinistä. Marie puristi hänen sormiaan lujemmin. Nainen varoitti häntä huutamasta. Ilman Marien tukea Katariina olisi varmasti luhistunut, sillä sielunsa silmin hän näki kuinka Feris heitti vaimonsa linnan muureilta alas. Akti tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta Elianor huusi ääni vapisten ja samaan aikaan Harald murisi kuin karhu. Katariinalta putosivat jalat alta ja hän vaipui seinää myöten istumaan. Onneksi pariskunta oli niin kliimaksinsa kourissa, että he eivät kuulleet eivätkä nähneet mitään. Kun he alkoivat hetken hiljaisuuden jälkeen kuiskutella toisilleen, Katariina ehti jo pelästyä heidän aloittavan alusta ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Elianor näytti niin pieneltä miehen alla. Harald tuntui jäsenillään peittävän naisen kokonaan. Kuin lumoutuneena Katariina katsoi kuinka miehen iso koura hyväili naisen valkeaa reittä ja suuteli tämän huulia. Hän olisi epätoivoisesti halunnut sulkea silmänsä tai kääntää päänsä pois, mutta Katariinan keho tuntui halvaantuneen jokaista sopukkaa myöten. Sitten mies onneksi nousi ja veti Elianorinkin ylös. Hän auttoi naista pukemaan ja puki sitten itsensä. Avattuaan oven Harald ensin tarkisti ettei ketään ollut sen ulkopuolella ja päästi sitten naisen edellään ulos.

Marie ja Katariina olivat pitkän aikaa hiljaa. Sitten Katariinan huulilta purkautui hysteerinen naurahdus ja hän tunsi poskiensa samalla kastuvan. Marie läimäytti häntä kipakasti. Nauru vaihtui kyyneliin. Katariinan ei tehnyt mieli kylpeä. Hän halusi vain mahdollisimman pian omaan sänkyynsä, piiloon peiton alle.

                      Seuraavana päivänä Katariina heräsi varsin vakavana. Naisten lörpöttely kuulosti hänen korvissaan hermoja raastavalta. Hän olisi halunnut vetäytyä rauhalliseen paikkaan olemaan yksin. Se ei ollut yleensäkään kovin helppoa, mutta juuri tänään se oli täysin mahdotonta. Oli turnajaispäivä.

Ihmiset pukeutuivat parhaimpiinsa ja naisten hiuksia aseteltiin ja heidän kasvojaan maalattiin. Sen jälkeen ihmiset kerääntyivät linnan saliin. Ritarit olivat jo ulkona tallien luona. Muut alkoivat valua ovista ulos ja kävelivät katoksen alle istumaan. Jokaiselle osoitettiin oma paikkansa. Katariinasta tuntui, että hän ei pitäisi tästä päivästä vähimmässäkään määrin.

-Sinä olet kovin kalpea,

Hallveig kuiskasi Katariinan korvaan. Katariina katseli kentälle eikä vastannut mitään.

-Älä pelkää, Jon Viikinki ei kuole tänään,

nainen sitten sanoi huvittuneella äänellä. Katariina liikahti vihaisesti.

-Kuolee tai ei, sama se,

hän sähähti hiljaa takaisin. Hallveig nosti kätensä antautuvaan eleeseen ja pudisti paljonpuhuvasti päätään. Katariina päätti yrittää keskittyä kentän tapahtumiin.

Ensin järjestettiin jousiammuntakilpailu. Jon Viikinki ei ottanut tähän osaa. Kisa kesti melko kauan ja lopulta voittajaksi selvisi jänteikkään näköinen ritari Doat Navarra. Tämä kävi noutamassa palkinnon naiselta, jonka huivia kantoi. Nainen oli Aicelina. Marie oli antanut Katariinalle huivin, jonka Jon Viikinki oli käynyt hakemassa häneltä sittemmin ja Katariinan oli pitänyt sitoa se miehen käsivarren ympärille. Tällaisen käytännön Katariina muisti nähneensä joskus jossain elokuvassa, joten kohtuullisen hyvin ainakin tietyt tiedot keskiaikaisesta elämästä oli kyetty selvittämään.

Ihmisiä varten oli pystytetty suuret teltat, joihin oli tehty ulkokeittiöt. Niissä oli ruokaa ja juomaa tarjolla. Olutta käytiin tarjoilemassa yleisön joukkoon ja hyvin se näytti maistuvan. Katariina katsoi kuinka hänen ottoisänsä Ramons de Minerba kohotti tuoppinsa turnajaisten kunniaksi. Hänen sisarensa domina Blanche istui ritarin vieressä ja hipaisi miehen hihan peittämää käsivartta. Jokin liikkeessä häiritsi Katariinaa, mutta hän unohti sen kun miehet alkoivat valmistautua varsinaiseen kaksintaistoon. Hän näki kahden miehen nousevan ratsaille ja ottavan käsiinsä kovin uhkaavan näköiset peitset. Niiden kärjet oli pehmennetty kangastukoin. Tarkoitus ei ollut näissä kisoissa tappaa ketään. Niin saattoi kuulemma joka tapauksessa käydä. Se riippui siitä miten mies sattui putoamaan hevosen selästä.

Katariina puristi lujasti penkin reunaa ja seurasi kauhusta jäykkänä, kun miehet ratsastivat toisiaan kohti. Äkkiä he nojautuivat jalustimissaan seisomaan satulan korkeaa etukaarta vasten, laskivat peitsensä ja sitten kuului ikävä rusahdus, kun toinen peitsistä kohtasi maalinsa ja onneton ritari putosi alas. Miehen toinen jalka jäi jalustimeen kiinni ja kauhun laajentamin silmin Katariina katsoi tämän raahautumista hevosensa perässä. Nopeasti juoksi paikalla miehiä jotka saivat ratsun pysähtymään ja voittanut ritarikin ratsasti paikalle tarkastamaan tilanteen. Auttajat peittivät pudonneen pitkäksi aikaa näkyvistä. Mitä mahtaisi tapahtua, jos ritari olisi nyt kuollut? Loppuisivatko turnajaiset tähän? Samassa mies nostettiin jaloilleen ja katsojat hurrasivat helpottuneena tämän linkuttaessa kentältä pois.

-Minä en taida haluta katsoa tätä,

Katariina sanoi Hallveigille pahoinvoivana.

-Sinä et voi poistua niin kauan kun sinun kihlattusi taistelee,

Hallveig sanoi niin päättäväisellä äänellä ettei Katariinasta ollut sitä vastustamaan. Hän ei ymmärtänyt kuinka nämä ihmiset saattoivat nauttia tästä. Se oli niin hirveää. Ehkä hänenkin olisi syytä kumota muutama pikarillinen sitä kamalaa viiniä jotta alkaisi unohtaa kaiken ympäriltään. Hetken asiaa tuumittuaan se alkoi itse asiassa kuulostaa niin houkuttelevalta ajatukselta, että Katariina päätti toteuttaa sen. Niinpä hän joi samassa tahdissa Hallveigin kanssa. Tämä oli tottunut alkoholiin, toisin kuin Katariina. Toisen pikarillisen jälkeen elämä alkoi näyttää huomattavasti hilpeämmältä ja Katariina antoi täyttää astiansa uudelleen.

Kentällä olivat vastakkain Jon Viikinki ja Bernard de Nouvila. Katariina puristi pikariaan sormet valkoisina. Miehet kannustivat hevosensa vauhtiin, nousivat ja kohtasivat. Kumpikin pysyi satulassa, mutta norjalaisen peitsi katkesi. Hänelle annettiin uusi. Jälleen uusi kiihdytys, nousu, kohtaaminen ja taas katkesi Jonin peitsi. Edelleen molemmat miehet olivat satulassa, mutta nyt näytti siltä, että Bernard olisi huojunut hiukan. Katariina tosin ei ollut vakuuttunut siitä näkikö oikein vai huojuiko hän itse viinin jäljiltä. Jälleen annettiin Jonille uusi peitsi. Tällä kerralla heidän kohdatessaan mies osui Bernardia suoraan keskelle rintakehää ja ritari näytti nousevan ilmaan. Miehen osuessa maahan Katariina saattoi kuulla katsomoon asti kuinka tämän keuhkot tyhjentyivät tuskallisesti. Viimein kisa heidän väliltään oli ohi ja Bernard kannettiin ulos kentältä. Katariina mietti kuoliko mies. Ilmeisesti ei, koska katsojat hurrasivat innoissaan.

-Kai he jotenkin huomauttavat siitä jos toinen kuolee,

Katariina kysäisi terävästi Hallveigilta.

-Luulisin niin,

nainen vastasi. Ehkä hänkään ei tiennyt tai sitten ei vain välittänyt. Katariina tirskahti hieman ja se sai Hallveigin heittämään terävän katseen hänen suuntaansa. Naisen kulmakarvat kohosivat huvittuneina.

-Vai niin,

tämä totesi vain lyhyesti ja Katariina hymyili autuaasti takaisin.

Päivä meni eteenpäin ja naiset kävivät syömässä välillä. Miehet ratsastivat yhä vain uudestaan toisiaan vastaan. Katariina alkoi olla niin hiprakassa ettei hänellä enää ollut täysin käsitystä siitä mitä kentällä tapahtui. Hallveig nauroi hänelle hyväntahtoisesti. Katariina huomasi että kaikki muutkin olivat enemmän tai vähemmän humalassa. Vain domina Blanche tuntui olevan oma itsensä. Hänkin hymyili Katariinalle tietävää hymyään. Sen Katariina ymmärsi, kun Jon Viikinki julistettiin voittajaksi peitsikilpailussa. Hän nauroi ja huusi muiden mukana, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän huusi. Katariinalla oli hyvin kevyt olo.

Viimeisenä lajina oli jonkinlainen kahden rivistön taistelu. Katariina ei ymmärtänyt siitä mitään. Se näytti vain kauhealta sekamelskalta. Millä ihmeen perusteella tuosta päätetään voittaja, Katariina ihmetteli. Jollain perusteella se päätettiin, sillä linnanherra Feris de Togesin oma joukkue voitti. Sen jälkeen ne ritarit, jotka vielä kunnossa olivat kävivät syömään ja juomaan. Muut siirtyivät linnaan paikattaviksi. Katsojat liittyivät taistelijoiden joukkoon. Joka puolella haisi vahvasti hiki, ruoka ja olut. Katariina alkoi olla melko tottunut näihin voimakkaisiin hajuihin, joiden edessä hän oli alussa lähes pudonnut polvilleen. Tietyt hajut saivat kuitenkin edelleenkin Katariinan vatsan pyörähtämään ympäri. Näitä olivat erilaisten jätteiden hajut ja veri. Nyt neito kuitenkin kulki käsi tiukasti Hallveigin kädessä ihmisten seassa. Äkkiä hänen edessään seisoi eräs ritareista. Bertrans Lomanhes, muisti Katariina. Mies oli aavistuksen häntä pidempi.

-Minä otan jääneidolta suudelman,

mies julisti ja ennen kuin Katariina ehti tehdä mitään, oli mies jo puristanut hänet itseään vasten. Katariina yritti rimpuilla irti ja puraisi lopulta miestä huuleen niin, että siitä alkoi vuotaa verta. Samalla hetkellä kun ritari vetäytyi hänestä kiroten erilleen, sukelsi sivusta nyrkki ja jysähti Bertrans Lomanhesin ohimoon. Se oli niin valtava isku, että mies menetti tajunsa saman tien. Katariina näki Jon Viikingin kasvot ja kurotti kätensä miehen vyötäisten ympäri. Jon jäykistyi hetkeksi, mutta kietaisi sitten kätensä Katariinan hartioiden ylitse ja johdatti hänet pois. Katariina antoi kaiken tapahtua. Mies talutti hänet linnaan ja kantoi sylissään rouvashuoneen sänkyyn. Katariina katseli Jonia silmät raollaan. Hän olisi oikein kovasti halunnut suudella miestä.

-Sinä olet humalassa,

mies murahti ja nousi ylös. Katariina tunsi äkkiä itsensä loukkaantuneeksi. Nyt kun hän olisi ollut valmis tarjoamaan miehelle kaiken, tämä ei ottanutkaan sitä vastaan. Tilaisuus olisi ollut täydellinen, sillä kukaan ei tulisi tähän huoneeseen vielä pitkään toviin. Katariina nousi istumaan ja katsoi mieheen silmät vihaa leimuten.

-Vai en minä kelpaa? Painu sitten sen mustatukkaisen huorasi syliin,

Katariina huusi. Jon Viikingin kasvot synkistyivät ja mies näytti painiskelevan hetken itsensä kanssa. Sitten tämä harppoi ulos huoneesta ja Katariina jäi yksin. Hän teki kuten niin monet naiset ennen häntä ja hänen jälkeensä, heittäytyi tyynylle itkemään. Siihen hän nukahti.